— Niin, kaikki tuo on kaukana takanani — se on minusta melkein kuin uni… Näen, että sinä säälit minua, Anna, mutta se ei ole niin vaarallista… Voi elää aivan hyvin ja sangen hauskastikin murtunein sydämin. Ja sydämeni murtui, kun näin, ettei Stephen Irving enää koskaan tullut takaisin. Mutta, Anna, murtunut sydän on aika lailla pahempi romaaneissa kuin todellisessa elämässä… Vertaisin sitä kipeään hampaaseen — vaikka tuo vertaus loukkaa sinua luonnollisesti… Välistä sitä voi pakottaa kauheasti ja se voi riistää yöunenkin — mutta sillä välin voi nauttia elämästä, unelmista ja kaiuista ja mantelikaramelleista aivan kuin ei mitään olisi tapahtunut… Nyt sinä olet nyrpeän näköinen! Sinä et usko, että minä olen puoleksikaan niin mielenkiintoinen henkilö, kuin luulit viisi minuuttia sitten, kun uskoit, että minä alati olen katkerien muistojen raatelema, vaikka minä urhoollisesti kätkin ne huolettoman ja hymyilevän pinnan taakse… Pahinta — tai parasta — todellisessa elämässä on, Anna, ettei se anna harmitella ja surra rauhassa… Sitä ei voi auttaa, se tarjoaa niin paljon iloa ja tervettä viihtymystä — olipa sitten miten lujasti tahansa päättänyt tuntea itsensä onnettomaksi ja romanttiseksi… Eivätkö nämä karamellit olekin hienon hienoja? Olen jo syönyt paljon useampia kuin on minulle terveellistä, mutta en aivan yksinkertaisesti voi lakata…
Hetken äänettömyyden kuluttua sanoi Lavendel neiti hieman odottamattomasta:
— Minua hämmästytti kovin kuullessani puhuttavan Stephenin pojasta viime kerralla, kun olit täällä, Anna… Sen jälkeen en ole koskaan voinut ottaa häntä puheeksi sinun kanssasi, mutta haluaisin niin mielelläni kuulla kaikesta, mikä koskee häntä. Minkälainen poika hän on?
— Hän on suloisin, herttaisin lapsi, mitä koskaan olen tuntenut,
Lavendel neiti — ja hän kuvittelee, aivan kuten te ja minäkin teemme.
— Minusta olisi hauska nähdä hänet, sanoi Lavendel neiti hiljaa, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen. — Mahtaakohan hän hiukkaakaan muistuttaa sitä pientä kuvittelupoikaa, joka asuu täällä luonani — minun pikku kuvittelupoikaani.
— Jos teitä huvittaisi nähdä Paul, otan hänet mukaani jonkun kerran tänne tullessani, virkkoi Anna.
— Haluaisin kyllä sitä — mutta ei liian pian… Minun täytyy tottua ajatukseen… Siinä voisi olla enemmän tuskaa kuin iloa — jos hän liian paljon muistuttaisi Stepheniä — tai jos ei hän muistuttaisi häntä kylliksi… Kuukauden kuluttua saat tulla tänne hänen kanssaan.
Neljä viikkoa myöhemmin Anna ja Paul siis kulkivat metsän läpi Kaikurantaan, ja he tapasivat Lavendel neidin oikotiellä. Hän ei ollut odottanut heitä juuri sillä hetkellä ja tuli hyvin kalpeaksi.
— Ajattele, että tämä on Stephenin poika, sanoi hän matalalla äänellä tarttuen Paulin käteen ja katsoen häntä, kun hän seisoi siinä kauniina ja lapsellisena somassa pikku turkisnutussaan ja lakissaan. — Hän — hän on hyvin isänsä näköinen.
— Niin kyllä — kaikki sanovat, että minä olen ilmetty isäni, vahvisti Paul, joka jo näytti olevan kotiutunut.