— Onko mahdollista, että tämä on sama maailma kuin tunti sitten, huokasi Anna aivan huumaantuneena. — On täytynyt mennä pitempi aika tällaisen hävityksen aikaansaamiseen…
— Tämän vertaista ei ole ikinä nähty Prinssi Edvardin saarella — ei koskaan, sanoi Marilla. — Muistan, että minun ollessani nuori tyttö kerran oli raju ukonilma, mutta sitä ei voinut verratakaan tähän. Saat olla varma siitä, että saamme kuulla hirveistä hävityksistä.
— Kunpa kukaan koululapsista ei olisi ollut ulkona pahimman kuuron aikana, kuiskasi Anna huolissaan.
Myöhemmin kävi ilmi, että kaikki lapset olivat olleet suojassa, sillä ne, joilla oli pitempi matka kuljettavana, olivat noudattaneet herra Andrewsin hyvää neuvoa ja etsineet turvaa postikonttorista.
— Tuolla tulee John Henry Carter, sanoi Marilla.
John Henry tuli kahlaten raejoukkojen läpi hieman säikähtynyt irvistys huulillaan.
— Uh, eikö tämä ole kauheata, neiti Cuthbert? Isäntä lähetti minut tänne kysymään, onko herrasväki kaikki elossa?
— Ei kukaan meistä ole kuollut, sanoi Marilla töykeästi, eikä salama iskenyt mihinkään rakennukseen. Toivottavasti teillä on yhtä hyvin asiat?
— On kyllä, neiti. Vaikka ei ihan, neiti. Meihin osui… Salama iski keittiöntakkaan pitkin savupiippua ja kaatoi kumoon Inkiväärin häkin ja repäisi reiän lattiaan ja meni alas kellariin. Sillä tavoin, neiti.
— Loukkaantuiko Inkivääri? kysyi Anna.