— Kyllä, neiti. Se loukkaantui oikein pahasti. Se kuoli, neiti.
Myöhemmin Anna meni lohduttamaan herra Harrisonia. Hän tapasi hänet istumassa pöydän ääressä silittäen Inkiväärin kuollutta ruumista vapisevin sormin.
— Nyt ei Inkivääri parka enää koskaan puhuttele sinua rumilla nimillä, Anna, sanoi hän, ja ääni kuulosti ihmeellisen tukahtuneelta.
Anna ei olisi koskaan uskonut, että hän tulisi itkemään Inkiväärin vuoksi, mutta nyt kohosivat kyyneleet hänen silmiinsä.
— Hän oli minun ainoa seurani, Anna, ja nyt hän on kuollut… Uh — olen vanha aasi, kun istun tässä suremassa kuollutta lintua… Mutta olkoon menneeksi kuitenkin… Tiedän, että haluat sanoa jotain ystävällistä heti kun olen lakannut puhumasta — mutta anna sen olla! Jos teet niin, niin alan itkeä kollottaa kuin nulikka… Hohhoi jaa, eikö ollutkin inhoittava rajuilma? Arvaan, etteivät ihmiset lähiaikoina tule nauramaan Abe sedän ennustuksille. Näyttää siltä kuin kaikki ne rajuilmat, joita hän on ennustanut koko elämänsä aikana ja joita ei koskaan ole tullut, nyt olisivat kokoontuneet täksi yhdeksi ainoaksi… Ja ajatteles, että hän osasi määrätä itse päivänkin — se on perin merkillistä… Niin, täällä on nyt kauniin näköistä joka paikassa. Minun on haettava muutamia lankkuja korjatakseni lattian reiän — mokomaa kurjuutta!
Avonlean asukkailla oli seuraavana päivänä täysi työ käydessä toistensa luona vertailemassa, mitä tuhoja itsekukin oli kärsinyt. Raekinosten vuoksi oli mahdotonta kulkea teillä ajoneuvoilla, niin että oli kuljettava ratsain. Posti tuli myöhään ja toi onnettomuuden sanomia saaren kaikista osista. Salama oli iskenyt taloihin, ihmisiä oli kuollut tai vahingoittunut, koko puhelin- ja sähkölennätinverkko oli joutunut epäkuntoon, ja eläimet, jotka olivat olleet ulkona laitumella, olivat saaneet surmansa.
Abe setä kahlasi varhain aamulla pajaan ja vietti siellä koko päivän. Nyt oli Abe sedän vuoro riemuita, ja hän nautti sanomattomasti hetken ilosta. Tehtäisiin Abe sedälle vääryyttä, jos väitettäisiin, että hän iloitsi siitä, että myrsky oli raivonnut, mutta kun se nyt kerta kaikkiaan oli tullut, niin oli hän iloinen siitä, että hän oli ennustanut sitä — aivan päivälleen, lisäksi… Abe setä unohti, että hän suuttuneena oli torjunut syytöksen, että hän olisi määrännyt päivän. Mitä tulee tuohon pieneen eroon kellomäärässä, niin sehän oli aivan sivuseikka.
Gilbert kävi Vihervaaralla iltapäivällä ja tapasi Marillan ja Annan kovalla touhulla naulaamassa öljykankaan palasia särkyneisiin ikkunoihin.
— Taivas tietää, koska taas saamme uusia ikkunaruutuja, sanoi Marilla. — Herra Barry ratsasti nyt iltapäivällä Carmodyyn, mutta ei voinut saada ruutuakaan, ei rahalla eikä kauniilla sanoilla… Molemmat lasikaupat olivat tulleet typötyhjiksi jo kello kymmenen, niin olivat carmodylaiset siellä juosseet. Oliko ukonilma hyvin raju Valkorannassa, Gilbert?
— Oli kyllä, sen uskallan sanoa! Minun täytyi jäädä koulusaliin kaikkien lasten kanssa, ja luulin, että muutamat heistä menettäisivät järkensä säikähdyksestä. Kolme heistä pyörtyi, ja kahden tytön koko ruumis alkoi vavista ja väristä, ja Tommy Bulwet päästi kimakan huudon joka kerta kun salama välähti.