— En koskaan olisi uskonut joutuvani asumaan niin kauas maantiestä, kuin Vihervaaralle, huokasi Rakel rouva itsekseen. — Mutta kuinka lieneekään — mielestäni se oli vielä pahemmin "poissa ilmoilta" ennen maailmassa — Annallahan on joukko ystäviä, jotka käyvät talossa, ja kaksoiset tuovat kyllä elämää mukanaan… Ja mieluummin asuisin kaivon pohjassa kuin muuttaisin pois Avonleasta.
Pian levisi huhu näistä kahdesta merkillisestä päätöksestä, ja ne aiheuttivat, jos mahdollista, vielä vilkkaampaa mielipiteitten vaihtoa kuin rouva Harrisonin tulo. Monta viisasta päätä pudistettiin Marilla Cuthbertin "ajattelemattomalle" päätökselle tarjota Rakel rouvalle asuntoa luonaan… He molemmat olivat aivan liiaksi "oman päänsä pitäväisiä", ja monia synkkiä ennustuksia kuultiin lausuttavan… Mutta mikään niistä ei häirinnyt kumpaakaan niistä, joita asia oikeastaan koski. He olivat täydellisesti selvillä molemminpuolisista sekä oikeuksista että velvollisuuksista, jotka johtuivat uudesta järjestelystä, ja niistä he aikoivat lujasti pitää kiinni.
— Minä en sekaannu sinun asioihisi etkä sinä minun, sanoi Rakel rouva aivan tyynesti, ja mitä tulee kaksoisiin, autan heitä niin paljon kuin minulle on mahdollista. Mutta minä en ota vastatakseni Davyn kysymyksiin — sen sanon etukäteen… Minä en ole mikään elävä tietosanakirja tai filadelfialainen asianajaja. Sen vuoksi tulet kyllä kaipaamaan Annaa.
— Annan vastaukset olivat toisinaan yhtä merkillisiä kuin Davyn kysymykset, vastasi Marilla. — Kaksoiset tulevat kaipaamaan häntä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta hänen tulevaisuuttaan ei käy uhraaminen Davyn tiedonhalun vuoksi… Kun hän tekee kysymyksiä, joihin en voi vastata, sanon hänelle vain, että lapsia kelpaa katsella, mutta ei kuunnella. Niin minut kasvatettiin enkä minä koskaan voi saada päähäni muuta kuin että se kasvatustapa oli aivan yhtä hyvä kuin nämä uudenaikaiset menetelmätkin.
— Annan menettelytavalla näyttää kuitenkin olleen erinomaisen hyvä vaikutus Davyyn, sanoi rouva Lynde hymyillen. — Hänestähän on tullut kuin toinen poika.
— Hän on kelpo pikku poju, sanoi Marilla. — En koskaan luullut niin kiintyväni noihin vekaroihin kuin todella olen kiintynyt… Davy valloittaa jokaisen puolelleen ennemmin tai myöhemmin — ja Dora on herttainen lapsi, vaikka hän — hm, hm — ikäänkuin — niin, mitä sanonkaan?
— Hän on kuin onkin hieman yksitoikkoinen, arveli Rakel rouva. — Hän on kuin kirja, jonka joka sivulla on sama asia. Dorasta tulee kiltti ja velvollisuudentuntoinen pikku nainen, kun hän on varttunut suureksi, mutta hän ei koskaan valmista yllätyksiä, ei sitä eikä tätä. No niin, sen laatuiset ihmiset ovat helppoja käsitellä, vaikkeivät he olekaan niin huvittavia kuin muutamat muut.
Glbert Blythe oli luultavasti ainoa, jolle Annan erohakemusuutinen tuotti sekoittamatonta iloa. Hänen oppilaansa pitivät asiaa oikeana onnettomuutena. Annette Bell itki ja huusi niin, että hänen täytyi paneutua vuoteeseen kotiin tultuaan. Anthony Pye hyökkäsi kahden mitään aavistamattoman pojan kimppuun ja pieksi heidät pahanpäiväisesti — vain tunteitaan purkaakseen. Barbara Shaw itki koko yön. Paul Irving julisti isoäidilleen, ettei tämän tarvinnut uskoa, että hän söisi mitään puuroa lähinnä seuraavalla viikolla…
— Minä en voi, isoäiti, sanoi hän. — En todellakaan tiedä, voinko saada mitään alas… Kurkussani on ikäänkuin paksu möhkäle… Olisin itkenyt kotiin tullessani koulusta, ellei Jake Donnel olisi katsellut minua koko ajan. Mutta minä itken kylläkin mentyäni vuoteeseen illalla — luuleeko isoäiti, että se näkyy silmistäni huomenna?… Mutta puuro, kas se on minulle mahdotonta… Tulen tarvitsemaan koko sielunvoimani voittaakseni tämän, isoäiti, niin ettei jää mitään jäljelle taisteluun puuron kanssa… Oi, isoäiti, en tiedä, mihin ryhdyn, kun hyvä, kaunis neitimme menee tiehensä… Milty Boulter sanoo, että hän voi panna päänsä pantiksi siitä, että Jane Andrews saa paikan hänen jälkeensä. Neiti Andrews on kyllä hyvin kiltti ja hyvä — mutta hän ei ymmärrä niinkuin neiti Shirley…
Dianakin näki asian sangen synkässä valossa. — Ah, kuinka yksinäistä täällä tulee olemaan talvella, valitti hän kerran iltahämärissä, kun kuunvalo hopeankirkkaana virtana valui sisään kirsikkapuun oksien lomitse ja täytti itäisen ullakkohuoneen vienolla, haaveellisella hohteella. Molemmat tytöt istuivat jutellen keskenään, Anna matalassa keinutuolissaan ikkunan ääressä, Diana vuoteelle kavunneena.