— Sinä ja Gilbert olette menneet matkoihinne — ja Allanilaiset samoin. Pastori Allan tulee saamaan kutsun Charlottetowniin, ja on selvää, että hän vastaa myöntävästi. Tämä on liian kurjaa… Olenpa utelias näkemään, kenet saamme aikanaan hänen sijaansa.
— Kunpa he eivät valitsisi pastori Baxteria Graftonista, sanoi Anna suurella varmuudella. — Hän haluaa mielellään tätä paikkaa, mutta hän saarnaa niin sietämättömän kuivasti. Herra Bell sanoo, että hän on vanhan koulun pappismiehiä, mutta rouva Lynde väittää, ettei se lainkaan olisi hänelle esteenä, kun hänellä vain ei olisi huonoa vatsaansa. Hänen rouvansa ei varmaankaan osaa laittaa ruokaa, ja rouva Lynde sanoo, että kun miespoloinen viikoittain saa elää pelkällä suolalihalla ja hapanlimpulla, niin on hänen jumaluusoppinsakin sen mukaista… Rouva Allan ei ole lainkaan iloinen siitä, että hänen täytyy muuttaa täältä. Hän sanoo, että kaikki ovat olleet niin ystävällisiä hänelle, aina siitä pitäen kuin hän tuli tänne vastavihittynä, että hänestä tuntuu kuin hän jättäisi ystäviä, jotka hänellä on ollut koko ikänsä. Ja sitten tietysti pienokaisen hauta… Hän sanoo, että hänen on niin hirveän vaikea jättää se — lapsonenhan oli niin pieni ja hento, vain kolmen kuukauden vanha, ja hän sanoo pelkäävänsä, että pienokainen tulee ikävöimään äitiänsä… Mutta tietystikin hän tietää, miten asia on, eikä hänen mieleensäkään juolahtaisi kertoa mitään sellaista miehelleen… Melkein joka ilta hän on hiipinyt koivuhaan kautta pappilan taitse kirkkomaalle ja laulanut pienen kehtolaulun pikku sydänkäpyselleen… Tämän hän kertoi minulle eilen illalla, kun minä istutin pari pensasta varhaisia villiruusuja Matthewn haudalle. Lupasin hänelle, että niin kauan kuin vielä olen Avonleassa, vien kukkia pienokaisen haudalle, ja kun olen matkustanut pois, olen varma siitä että —
— Että minä teen sen, täydensi Diana suurella lämmöllä. — Sen tahdon todellakin tehdä. Ja lasken myöskin Matthewn haudalle kukkia, Anna — sinun tähtesi.
— Oi, kiitos siitä! Tarkoitukseni oli juuri pyytää sitä sinulta… Ja pikku Hester Grayn haudalle myöskin? Kultaseni, älä unohda hänen hautaansa! Tiedätkö, olen ajatellut ja haaveillut niin paljon Hester Graysta, että hän on tullut niin ihmeellisen todelliseksi minulle… Kuvittelen häntä tuolla hänen puutarhassaan, tuolla viileässä, hiljaisessa, viheriässä kolkassa, ja minusta tuntuu, että jos voisin hiipiä sinne jonakin kevätiltana, juuri tuona salaperäisenä hetkenä valon ja pimeän vaihteessa ja nousta varpaillani koivumäkeä ylös niin hiljaa, etteivät askeleeni säikyttäisi häntä, niin tapaisin puutarhan aivan samanlaisena kuin ennen muinoin, liljojen ja varhaisten ruusujen tuoksun täyttämänä, takana ylt'yleensä villiviiniköynnösten peittämä pikku talo… Ja pikku Hester Gray olisi siellä lempeine silmineen, ja tuuli leikkisi hänen tummilla hiuksillaan, ja hän harhailisi ympäri ja koskettelisi sormenpäillään liljojen poskia ja kuiskisi pikku salaisuuksia ruusujen kera… Ja minä menisin eteenpäin, ah niin hiljaa, hiljaa, ja ojentaisin käteni ja sanoisin hänelle: "Pikku Hester Gray, enkö saa tulla sinun leikkitoveriksesi — minä pidän myöskin niin paljon ruusuista!" Ja sitten me istuutuisimme vanhalle penkille ja puhelisimme hieman ja haaveilisimme hieman tai istuisimme vain suloisesti vaieten toistemme seurassa… Ja sitten kuu nousisi ja minä katselisin ympärilleni — ja sitten yht'äkkiä ei enää olisi mitään Hester Grayta eikä pientä taloa villiviiniköynnöksineen eikä ruusuja… Vain suuri metsittynyt puutarha, jossa narsissit pilkistävät esiin ruohosta ja tuuli huokaa, ah, niin surullisesti, kirsikkapuissa… Ja sitten en tietäisi, oliko tuo kaikki ollut todellista vai olinko sen uneksinut.
Diana nousi ja istuutui niin, että hän sai selkänsä seinää vasten. Kun iltahämärissä puhuttiin tuollaisista kaameista asioista, oli varminta istuutua niin, että seinä oli seljän takana eikä voinut kuvitella mitään…
— Yhteiskuntaa parantava yhdistys tulee viettämään kituvaa elämää, kun sekä sinä että Gilbert olette poissa, sanoi hän synkästi.
— Älä sano niin! huudahti Anna vilkkaasti, palaten äkkiä unelmien maasta todellisen elämän käytännöllisiin asioihin. — Sehän on nykyään perin lujalla pohjalla, varsinkin senjälkeen kun täysikasvuiset ovat alkaneet tuntea sitä kohtaan niin suurta mielenkiintoa… Katsohan vain mitä ruohokenttiä ja oikoteitä he ovat kesällä laittaneet! Odotan sitäpaitsi saavani uusia ajatuksia korkeakoulussa ollessani ja niistä minä sitten kyhään kirjoitelman ja lähetän tänne. Älä näe kaikkea niin mustana, Diana! Äläkä nyt kiellä minulta tätä pientä ilonhetkeä. Myöhemmin, kun oikein tosi on kysymyksessä ja minun todellakin täytyy lähteä, tunnen varmaankin olevani kaikkea muuta kuin iloinen.
— Ah, sinun elämäsi on sentään aika jännittävää, — saat mennä korkeakouluun ja pitää siellä hauskaa ja hankkia itsellesi koko joukon hauskoja uusia ystäviä…
— Toivon saavani oikein paljon uusia ystäviä, sanoi Anna miettiväisenä. — Juuri tuon tapaiset mahdollisuudet saattavat katsomaan eteenpäin niin iloisena ja toivehikkaana… Mutta kuinka monta uutta ystävää saanenkin — koskaan ne eivät tule minulle yhtä rakkaiksi kuin vanhat — varsinkin eräs erityinen tyttö, jolla on mustat silmät ja kuopat poskissa… Voitko arvata, kuka se on, Diana?
— Mutta korkeakoulussa tulee olemaan niin monta sukkelaa ja lahjakasta tyttöä, huokasi Diana, ja minä olen vain pieni tuhma maalaistyllerö, joka en koskaan ole voinut sovelluttaa oikeita vuosilukuja historiassa, vielä vähemmän ratkaista ekvatsionia… Mutta on selvää, että nämä molemmat viimeiset vuodet ovat olleet aivan liian ihania voidakseen kestää kauan… Tiedän joka tapauksessa erään, joka on iloinen siitä, että sinä menet korkeakouluun. Anna, nyt aion tehdä sinulle kysymyksen — vakavan kysymyksen. Älä loukkaannu, vaan anna minulle suora vastaus! Tunnetko mitään Gilbertiä kohtaan?