— Pidän hänestä kuten ystävästä, mutta en rahtuakaan sillä tavoin kuin sinä tarkoitat, vastasi Anna tyynellä ja varmalla äänellä.
Hän uskoi itse lausuvansa sydämensä ajatuksen.
Diana huokasi. Kuinka olikaan, hän toivoi, että Anna olisi vastannut toisella tavoin.
— Etkö koskaan aio mennä naimisiin, Anna?
— Ehkä — joskus sitten — kun olen kohdannut oikean, sanoi Anna ja hymyili uneksivasti katsellen kuutamon välkkeeseen.
— Mutta kuinka voit tietää niin varmasti, että kohtaat oikean? virkkoi Diana.
— Oh, hänet kyllä tunnen — sen ilmaisee minulle sisäinen ääni.
Tiedäthän, minkälainen ihanteeni on, Diana?
— Mutta joskus ihanne muuttuu.
— Ei minun. Enkä minä pitäisi miehestä, joka ei vastaisi sitä.
— Entäpä, jos et koskaan kohtaisi häntä?