— Sitten saan kai kuolla vanhanapiikana, kuului hilpeä vastaus. —
Pahempikin kuolema on varmaan mahdollinen.
— Oh, kuolema ei varmaan olisikaan vaikeinta — mutta että täytyisi elää vanhanapiikana, kas siitä minä en pitäisi, sanoi Diana aavistamatta lainkaan, kuinka naurettavilta hänen sanansa kuuluivat. — Luulen kuitenkin, että voisin alistua jäämään naimattomaksi, jos tulisin sellaiseksi kuin Lavendel neiti. Mutta sitä ei pidä minun kuvitellakaan… Täytettyäni neljäkymmentäviisi vuotta tulen olemaan kauhean lihava. Jos vielä mahdollisesti voi olla rahtunen runollisuutta laihassa vanhassapiiassa, niin sitä ei voi olla hituistakaan lihavassa… Ajatteles, Nelson Atkins kosi Ruby Gillisiä kolme viikkoa sitten. Ruby on kertonut koko jutun minulle. Hän sanoi, ettei hän ikimaailmassa aio ottaa häntä, sillä se joka menee Nelson Atkinsin kanssa naimisiin, saa muuttaa hänen vanhojen vanhempiensa luo asumaan, mutta Ruby sanoi, että hänen kosintansa oli niin juhlallinen ja kaunis, että hän oli vähällä lentää selälleen… Mutta hän ei tahtonut hätiköidä, vaan pyysi häneltä viikon miettimisaikaa. Ja kaksi päivää myöhemmin hän oli ompeluseuran kokouksessa Nelsonin äidin luona, ja siellä vierashuoneen pöydällä oli kirja nimeltä "Neuvonantaja elämän tärkeimmissä kysymyksissä". Ja siinä oli luku, jonka nimi oli "Kosinta ja naiminen", ja voitko ajatella — Ruby sanoi, ettei hän voi kuvata tunteitaan, kun hän sieltä sanasta sanaan löysi juuri sen kosintamuodon, jota Nelson oli käyttänyt häntä kosiessaan… Hän meni kotiin ja istuutui ja kirjoitti hänelle mitä ivallisimman vastauksen, jossa hän sanoi, ettei hän todellakaan voinut ottaa vastaan sitä kunniaa, ja nyt on isän ja äidin täytynyt vuorotellen vahtia Nelsonia, sillä niin he pelkäävät hänen heittäytyvän jokeen… Mutta Ruby sanoo, ettei heidän ole tarvis peljätä, sillä "Neuvonantaja elämän tärkeimmissä kysymyksissä" neuvoo myöskin, kuinka "kosijan, joka on saanut rukkaset", on käyttäydyttävä, ja siinä ei ollut sanaakaan jokeen menemisestä… Ja sitten hän kertoi, että Wilbur Blair kirjaimellisesti riutuu, niin rakastunut hän on häneen, mutta kas, sillehän Ruby ei mitään mahda…
Anna teki kärsimättömän liikkeen.
— Minä sanon sen vastenmielisesti — se tuntuu niin uskomattomalta — mutta tiedätkö mitä — minä en pidä Ruby Gillisistä nykyään. Pidin hänestä, kun kävimme yhdessä seminaaria — vaikken tietystikään niin paljon kuin sinusta ja Janesta. Mutta viime aikoina hän on tullut niin toisenlaiseksi — niin merkilliseksi —
— Ymmärrän, nyökkäsi Diana. — Gillisien sukupiirre se hänessä alkaa tulla esiin — hän ei voi sille mitään… Rouva Lynde on sanonut, että jos koskaan kukaan Gillis-suvun tyttö ajattelee muuta kuin poikia, niin ei hän ainakaan milloinkaan ole osoittanut sitä puheissaan tai käytöksessään… Hän ei puhu muusta kuin pojista ja kohteliaisuuksista, joita he sanovat hänelle ja kuinka "hullaantuneita" kaikki ovat häneen Carmodyssä. Ja ihmeellistä on, että se on totta…
Diana myönsi sen, vaikka sangen suuttuneella äänellä.
— Eilen illalla, kun tapasin hänet kauppapuodissa, hän kuiskasi minulle, että nyt hän oli tehnyt uuden "valloituksen". En välittänyt kysyä, kuka se oli, sillä tiesin, ettei hän muuta toivonutkaan kuin saada puhua hänestä. Mutta sellainen Ruby on aina ollut. Muistatko, jo hänen pienenä ollessaan, kuinka hän silloin aina sanoi, että hän antaisi tusinan ihailijan "liehua" ja huvittelisi perinpohjin, ennenkuin hän päättäisi ottaa jonkun?… Ei, Jane on toki toista. Jane on niin herttainen ja viisas ja hienotunteinen tyttö.
— Vanha Jane on mainio, sanoi Anna. — Mutta, lisäsi hän ja kumartui eteenpäin taputtaakseen hellästi palleroista pikku kättä, joka lepäsi hänen päänalusellaan, kukaan ei ole sentään oman Dianani veroinen. Muistatko sitä iltaa, jona kaikkein ensiksi tapasimme toisemme, Diana, ja vannoimme ikuista ystävyyttä sinun puutarhassasi? Sen "valan" olemme aina pitäneet — emme koskaan ole olleet epäsovussa tai edes katsoneet kieroon toisiimme… En koskaan unohda, kuinka koko ruumiini vavahti ilosta sinä päivänä, kun kerroit minulle pitäväsi minusta. Olin tuntenut itseni niin yksinäiseksi ja isoavaksi koko lapsuuteni ajan… Ei kukaan välittänyt minusta tai halunnut minua taakakseen. Olisin ollut syvästi onneton, ellen olisi kyennyt luomaan itselleni omaa pikku maailmaani, jonka minä "kuvittelin" täyteen niitä ystäviä ja sitä rakkautta, mitä kaihosin… Mutta Vihervaaralle tultuani kaikki muuttui. Ja sitten tapasin sinut. Et aavista, mitä ystävyytesi minulle merkitsi. Vielä kerran, rakkahin, tahdon kiittää sinua siitä lämpimästä ja todellisesta ystävyydestäsi, jota aina olet minulle suonut.
— Ja aina tulen suomaan, sanoi Diana kyynelten valuessa virtanaan. — En koskaan pidä kenestäkään — kenestäkään tytöstä — puoleksikaan niin paljon kuin pidän sinusta… Ja jos koskaan menen naimisiin ja saan oman pikku tyttösen, annan hänelle nimen Anna.