— Onko tänään hyvä kaiku-ilma, Lavendel neiti? tiedusteli Paul.
Se päivä, jolloin hän ensi kerran oli käynyt täällä, oli ollut niin tuulinen, ettei ollut käynyt päinsä houkutella kaikua kuuluviin, ja Paul oli ollut hyvin pettynyt.
— On, Pauliseni, tänään on erinomainen kaiku-ilma, vastasi Lavendel neiti havahtuen syvistä mietteistään.
— Mutta ensin menemme kaikki sisään saadaksemme jotain syötävää.
— Neiti kuuluu varmaan niihin ihmisiin, joilla aina on herkkupaloja ruokasäiliössään, sanoi Paul. — Isoäidillä on myöskin, mutta hän, nähkääs, ei pidä siitä, että syödään mitään aterioiden välillä. Eiköhän, lisäsi hän miettiväisenä, minun sittenkin pitäisi muistaa isoäitiä ja olla syömättä, kun tiedän, ettei hän pidä siitä?
— Tiedätkö, en luule, että hän pitäisi sitä pahana, kun hän tietää, että sinä olet kulkenut käyden koko tämän pitkän matkan. Siinähän on toki suuri ero, sanoi Lavendel neiti ja hymyili salavihkaa Annalle Paulin ruskeitten kiharoitten yli.
— Välipalat ovat kyllä kauhean epäterveellisiä… Sen vuoksi kaiketi me käytämme niitä niin usein Kaikurannassa… Me — Charlotta ja minä — uhmaamme kaikkia terveyssääntöjä ruoka järjestyksessä. Jos meille tulee se tuuli, pistämme poskeemme mitä hyvänsä — kaikkina vuorokauden aikoina — emmekä me sen vuoksi voi pahoin. Mutta meillä on aina aikomus tehdä parannus. Kun olemme lukeneet jonkun sanomalehtikirjoituksen, jossa varoitetaan jostakin, johon me olemme hullaantuneet, niin kikkaamme sen irti ja naulaamme keittiön seinälle, että muistaisimme sen. Mutta miten lieneekään, niin emme kuitenkaan muista sitä — emme ennenkuin olemme taas tehneet tyhmyyden ja syöneet juuri tuota kiellettyä… Vielä emme ole kärsineet mitään vakavampaa vahinkoa, mutta Charlotta Neljäs näki hieman levottomia unia eräänä yönä, kun söimme kohomunkkeja ja rapu muhennos ta ja omenakakkua ennen maatamenoamme.
— Isoäiti antaa minulle lasillisen maitoa ja voileivän illalliseksi, ja sunnuntaisin hän panee hilloketta leivälle, sanoi Paul. Sen vuoksi olen aina iloinen, kun sunnuntai-ilta tulee — enemmän kuin yhdestä syystä. Sunnuntai kuluu hirveän hitaasti meillä. Jos vain saisin jutella luoto-ihmisteni kanssa, niin menisi se kai kyllä, mutta isoäiti ei pidä siitä, että minä teen sitä sunnuntaisin. Minä ajattelen aika paljon, mutta pelkään kyllä, että minulla on enimmäkseen maallisia ajatuksia… Isoäiti sanoo, ettei sunnuntaisin saa koskaan ajatella muuta kuin kristillisiä ajatuksia. Mutta tämä opettajaneiti on sanonut kerran, että jokainen todella kaunis ajatus kohottaa ja puhdistaa sieluamme, vaikka ajattelisimme sitä keskellä viikkoakin… Isoäiti luulee, että saarnat ja pyhäkoululäksyt ovat ainoat, joita voi pitää oikein kristillisinä ajatuksina… Ja kun isoäiti ja neiti ovat eri mieltä, en tiedä, miten minun on tehtävä… Sydämessäni — Paul laski kätensä sydämelleen ja kohotti hyvin vakavan sinisen silmäparin Lavendel neidin kasvoihin, jotka ilmaisivat vilkasta myötätuntoa — sydämessäni yhdyn neitiin. Mutta kas, isoäitihän on kasvattanut isän omalla tavallaan ja saanut hänestä niin erinomaisen, ja opettajaneiti ei ole vielä kasvattanut ketään, vaikka hän auttaa Davyn ja Doran kasvatuksessa. Mutta eihän voi tietää, minkälaisia heistä tulee, kun he ovat kasvaneet isoiksi… Niin että välistä minusta tuntuu ikäänkuin olisi turvallisempaa noudattaa isoäitiä.
— Se sinun on kaikin mokomin tehtävä, sanoi Anna. — Mutta minä sanon sinulle erään asian — jos isoäitisi ja minä oikein tutkimme, mitä me todella tarkoitamme, niin saisit nähdä, että meillä on aivan sama tarkoitus, vaikka meillä on erilainen tapa ilmaista ajatuksiamme. Mutta noudata sinä hänen katsantotapaansa, sen takana on runsaat kokemukset… Ja me saamme odottaa ja katsoa, mitä kaksoisista sukeutuu, ennenkuin voimme olla varmoja siitä, että minunkin tieni vie päämäärään.
Aamiaisen jälkeen he menivät jälleen puutarhaan, jossa Paul teki tuttavuutta kaiun kanssa ja sekä hämmästyi että ihastui samalla kertaa, Annan ja Lavendel neidin istuessa kivipenkillä poppelien alla ja jutellessa.