— Vai niin, sinä menet matkoihisi syksyllä, sanoi Lavendel neiti surumielisellä äänellä. — Minun kai pitäisi olla iloinen sinun vuoksesi, Anna, mutta sen sijaan olen pahoillani — mitä itsekkäimmällä tavalla pahoillani. Tulen kaipaamaan sinua suunnattomasti. Ah, välistä ajattelen, että on turhaa hankkia itselleen ystäviä. He vain katoavat elämästä jonkun ajan kuluttua ja jättävät jälkeensä ikävän, joka tuntuu katkerammalta kuin tyhjyys ennen heidän tuloaan.
— Tuo puhe sopisi erinomaisesti neiti Eliza Andrewsin suuhun — mutta ei koskaan maailmassa Lavendel neidille, sanoi Anna. — Ei mikään ole pahempaa kuin tyhjyys — ja minähän en katoa teidän elämästänne. On olemassa sellaisia asioita kuin kirjeet ja loma-ajat. Suloisin pikku neitiseni — nyt hän on minusta hieman kalpean ja väsyneen näköinen…
— Ohoi — ohoi — ohoi! huusi Paul ylhäältä vihannalta vallilta, jossa hän oli huvitellut kaikilla mahdollisilla tavoilla.
Nuo äänet olivat kaikkea muuta kuin sointuvia, kun hän ne päästi ilmoille, mutta ne tulivat takaisin aivan kirkkaina ja hopeanheleinä — joen takana olevassa metsänlaidassa asustavien pikku keijukaisveitikkojen muuttamina. Lavendel neiti teki kärsimättömän eleen kauniilla käsillään.
— Ah Anna — olen väsynyt kaikkeen, yksinpä kaikuihinkin. Minun elämässäni ei ole mitään muuta kuin kaikuja — särkyneitten toiveitten ja unelmien ja ilojen kaikuja. Ne ovat kauniita ja pettäviä… Oi, Anna, on kauheata, että puhun tällä tavoin, kun minulla on vieraita. Mutta se johtuu siitä, että alan tulla vanhaksi enkä voi alistua siihen. Minä tulen olemaan sietämätön täytettyäni kuusikymmentä vuotta…
Charlotta Neljäs, joka oli kadonnut aamiaispuuhiin, tuli nyt takaisin ja ilmoitti, että John Kimballin karjahaan koko koilliskulma oli punaisenaan varhaisia mansikoita. Ehkä neiti Shirleytä haluttaisi lähteä poimimaan?…
— Nyt jo kypsiä mansikoita! huudahti Lavendel neiti. — Nepä vasta olisivat jotakin jälkiruuaksi! Oh, minä en varmaankaan ole niin vanha kuin luulin!… Tytöt, kun tulette takaisin mansikoinenne, juomme teetä täällä ulkona hopeapoppelin alla. Minä laitan sen teille valmiiksi ja tarjoan paksua kermaa mansikoitten kera.
Anna ja Charlotta menivät siis mainittuun karjahakaan, vihantaan, piilossa olevaan kolkkaan, jossa aurinkoinen ilma oli sametinpehmeä ja tuoksui kuin lukemattomat orvokkimättäät.
— Oi, kuinka ihanaa ja raikasta täällä on, sanoi Anna puoliääneen itsekseen. — Minusta tuntuu aivan siltä kuin joisin auringonpaistetta.
— Juuri samoin minustakin, neiti. Aivan samalta tuntuu minustakin, neiti, säesti Charlotta Neljäs, joka olisi ehdottomasti ollut Annan kanssa samaa mieltä, vaikka tämä olisi selittänyt, että hänellä oli sama tunne kuin pelikaanilla erämaassa.