Charlotta ihaili Annaa koko sydämestään. Ei siksi, että hän olisi pitänyt häntä niin erikoisen kauniina. Diana Barryn kauneus rusottavine poskineen ja sysimustine hiuksineen oli paljon enemmän Charlotan makuun kuin Annan hienostuneet, sielukkaat piirteet, joitten pääviehätys oli loistavissa harmaissa silmissä ja poskien hempeässä, alituiseen vaihtelevassa ruusunpunassa.
— Mutta tahtoisin mieluummin olla teidän näköisenne kuin olla kaunis, uskoi vilpitön Charlotta hänelle.
Anna nauroi, imi hunajan kohteliaisuudesta eikä välittänyt rahtuakaan pienestä sivumausta. Hän oli pienestä pitäen tottunut "sekoitettuihin" kohteliaisuuksiin.
Heidän poimiessaan mansikoita uskoi Charlotta Neljäs Annalle huolensa Lavendel neitiin nähden. Tuo helläsydäminen pikku olento oli vakavasti huolissaan rakastetun emäntänsä tilasta.
— Lavendel neiti ei ole terve, nähkääs neiti, olen varma siitä, vaikkei hän koskaan valita. Hän ei ole ollut kaltaisensa pitkään aikaan, nähkääs neiti — ei sen koommin kuin te ja Paul kävitte täällä viimein. Hän varmaankin vilustui sinä iltana… Sillä kun herrasväki oli mennyt, niin hän meni ulos ja käveli puutarhassa kauan sen jälkeen kuin oli tullut pimeä, ainoastaan huivi hartioillaan. Käytävillä oli niin paljon lunta, ja minä olen varma siitä, että hänen jalkansa kostuivat. Aina siitä saakka olen huomannut, että hän on väsynyt ja alakuloinen ja kärsivän näköinen… On aivan kuin hän olisi kadottanut mielenkiintonsa kaikkeen, nähkääs neiti. Hän ei koskaan kuvittele, että tulee vieraita, eikä järjestä teepöytää, eikä laita itseään hienoksi kuten ennen… Vain silloin kun neiti tulee, hän vilkastuu vähän… Ja ajatelkaas, neiti — tässä Charlotta alensi ääntään, ikäänkuin hän olisi ollut aikeessa ilmaista jonkun hirvittävän ja kauhua herättävän oireen — pahinta on, ettei hän enää koskaan nykyään suutu, kun minä särjen jotakin… Nähkääs, neiti, eilen rikoin hänen viheriän ja keltaisen kirjavan maljansa, joka aina on ollut kirjahyllyllä… Hänen isoäitinsä oli tuonut sen mukanaan Englannista, ja Lavendel neiti varoi sitä hirveästi. Pyyhin siitä pölyä niin varovasti ja sievästi, neiti saa uskoa, ja kuinka olikaan, yhtäkkiä se luiskahti käsistäni, ennenkuin ennätin saada siitä kiinni, ja särkyi tuhansiksi palasiksi… Oi, kuinka tulin pahoilleni ja pelkäsin!… Ajattelin, että Lavendel neiti toruisi minua hirveästi, ja mieluummin olisin ottanut vastaan sen kuin nähnyt hänen tekevän niinkuin hän teki… Hän tuli vain sisään ja katsoi sitä ja sanoi: "Ei se tee mitään, Charlotta. Poimi pois palaset ja heitä ne tunkiolle!" Mitä neiti arvelee: Poimi pois palaset ja heitä ne tunkiolle! — Aivan kuin se ei olisikaan ollut hänen isoäitinsä hieno Englannista tuotu malja… Ah ei, hän ei ole terve, ja minä tunnen itseni niin kauhean levottomaksi. Hänellä ei ole ketään, joka pitäisi hänestä huolta, paitsi minua.
Charlotan silmät uivat kyynelissä. Anna taputti ystävällisesti pientä ruskeata käpälää, joka piti rikkinäistä mansikkatuoppia.
— Luulen, että Lavendel neiti tarvitsee hieman vaihtelua, Charlotta. Hän on liian paljon täällä yksinäisyydessä. Emmekö voisi houkutella häntä jollekin pikku matkalle?
Charlotta pudisti alakuloisesti upeitten nauhasolmujen koristamaa päätään.
— En luule, että siitä olisi mitään hyötyä, neiti, Lavendel neitiä ei huvita mennä vierailulle. Hänellä on vain kolme sukulaista, joitten kanssa hän seurustelee, ja hän käy heidän luonaan vain siksi, että siellä on käytävä, sanoo hän. Viime kerralla, kun hän tuli kotiin, sanoi hän, että tästä lähtien ikävät velvollisuusvierailut saivat jäädä. "Yksinäisyys on sittenkin parasta, Charlotta," sanoo hän minulle, "ja nyt en enää koskaan aio jättää omaa kontuani. Sukulaiseni ovat päättäneet tehdä minusta vanhan mummon, ja se ei ole minulle terveellistä"… Juuri niin hän sanoi, neiti, "se ei ole minulle terveellistä". Sentähden ei minusta ole mitään järkeä siinä, että koettaisimme houkutella häntä menemään sukulaisiansa tervehtimään.
— Ei, meidän on keksittävä jotain muuta, päätti Anna ja laski viimeisen mehevän mansikan heleänpunaisen "kukkuran" päälle tuoppiinsa. — Heti kun pääsen vapaaksi koulusta, tulen tänne ja viivyn teidän luonanne kokonaisen viikon. Silloin menemme metsään ja otamme ruokaa mukaamme joka päivä ja kuvittelemme kaikkea mahdollista hauskaa, niin saammepa nähdä, emmekö saa pikku Lavendel neitiämme hieman pirteämmäksi.