Kahden vuoden ajan hän oli tehnyt työtä uskollisesti ja tunnollisesti, tehnyt monta erehdystä ja ottanut niistä opikseen. Hän oli saanut palkkansa. Hän oli opettanut oppilailleen aika paljon asioita, mutta hän tunsi, että he olivat opettaneet hänelle paljon enemmän — itsensäarvostelua, tyyntä maltillisuutta, viatonta ymmärtämystä, joka on tie lasten sydämiin. Ehkei hänen ollut onnistunut herättää mitään erinomaista kunnianhimoa oppilaissaan, mutta hän oli opettanut heille, enemmän oman herttaisen olemuksensa kuin kaikkien viisaitten ja ystävällisten kehoitusten kautta, että heidän tulevina vuosina tulisi kulkea Jumalan kasvojen edessä, käyttäytyä kunniallisesti ja rehellisesti ja ystävällisesti jokaista kohtaan, kaihtaa kaikkea, joka vivahti epärehellisyyteen, kavaluuteen ja halpamaisuuteen. He olivat ehkä kaikki tietämättömiä siitä, että he olivat omaksuneet sen tapaisia opetuksia, mutta he tulisivat pitämään ne mielessään ja seuraamaan niitä kauan sen jälkeen kun he olivat unohtaneet Afganistanin pääkaupungin nimen ja Ruusujen sodan vuosiluvut.
— Taas on päättynyt eräs ajanjakso elämästäni, sanoi Anna ääneen sulkien kirjoituspulpettinsa. Tunne oli oikeastaan hyvin surumielinen, mutta "päättyneeseen ajanjaksoon" liittyvä runollinen ajatus tuotti hänelle hieman lohdutusta.
Heti loman alussa Anna vietti pari viikkoa Kaikurannassa, mikä tuotti suurta iloa kaikille, joita asia lähemmin koski.
Hän otti Lavendel neidin mukaansa kaupunkimatkalle "tehdäkseen ostoksia" ja houkutteli hänen ostamaan itselleen uuden musliinipuvun. Sitten saatiin miellyttävän jännittävää ajan kulua sen leikkaamisessa ja ompelemisessa, jolloin onnellinen Charlotta Neljäs sai harsia ja lakaista pois kaikki tilkut, jotka putosivat lattialle. Lavendel neiti oli ennen valittanut, että hän oli menettänyt mielenkiinnon kaikkeen, mutta uusi puku loihti uuden loisteen hänen silmiinsä.
— Mikä turhamainen ja hupsu ihminen minä olenkaan! huokasi hän. — Minua oikein hävettää, että uusi puku — olipa se vaikka lemmikinkukallista musliiniakin — voi minua niin ilahuttaa, kun hyvä omatunto ja tavattoman runsas avustus pakanalähetykselle eivät ole voineet mitään.
Vierailuaikansa puolivälissä meni Anna päiväksi kotiin Vihervaaralle parsiakseen kaksoisten sukat ja ratkaistakseen osan niistä kysymyksistä, joita tiedonhaluinen Davy oli koonnut varastoon. Illalla hän meni rantatietä alas tervehtimään Paul Irvingiä. Kun hän kulki rouva Irvingin vierashuoneen matalan, neliskulmaisen ikkunan ohi, hän näki vilauksen Paulista, joka istui jonkun polvella. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän tuli lentäen eteiseen.
— Oi, neiti Shirley, huusi hän, suunniltaan ilosta, ette ikinä voi arvata, mitä on tapahtunut! Jotain niin suunnattoman hauskaa! Isä on tullut — ajatelkaahan! Minun isäni on täällä! Tulkaa heti sisään! Isä, tämä on minun oma herttainen opettajaneitini! Isähän tietää!
Stephen Irving lähestyi hymyillen tervehtiäkseen Annaa. Hän oli pitkä ja komea keski-ikäinen mies, jolla oli raudanharmaat hiukset, syvällä loistavat, tummansiniset silmät, ja kauniit, voimakaspiirteiset kasvot, leveällä otsalla raskasmielinen ilme. Aivan sellaiset kasvot, jotka sopivat romaanisankarille, ajatteli Anna värähtäen sanomattomasta mielihyvästä. Olisihan sangen kiusallista tavata joku, jonka pitäisi olla sankari, ja huomata, että hän on kaljupäinen ja kumaraselkäinen tai jotenkin muuten vailla miehistä kauneutta… Annasta olisi ollut kauheata, jos Lavendel neidin hellien nuoruudenmuistojen esine olisi tässä suhteessa tuottanut pettymyksen.
— Vai niin, tässä on pikku poikaseni "oma herttainen opettajaneiti", josta olen kuullut niin paljon puhuttavan, sanoi herra Irving ja pudisti sydämellisesti hänen kättään. — Paulin kirjeet ovat olleet niin täynnä teistä, neiti Shirley, että minä jo tunnen ikäänkuin olevani tuttu teidän kanssanne. Tahdon kiittää teitä siitä, mitä olette tehnyt Paulille. Luulen, että teidän vaikutuksenne on ollut juuri sitä laatua, jonka tarpeessa hän on ollut. Äitini on parhaita, sydämellisimpiä naisia, mitä on olemassa, mutta hänen hieman kuivahko ja raitis käytännöllinen järkensä ei voi aina ymmärtää pikku poikaseni tapaisen olennon katsantotapaa… Te olette korvannut sen, mitä häneltä puuttuu. Meidän kesken sanottuna, luulen, että Paulin kasvatus näinä molempina viime vuosina on ollut niin lähellä ihannetta kuin äidittömälle pojalle on mahdollista.
Useimmista ihmisistä on miellyttävää saada tunnustusta. Herra Irvingin ylistävien sanojen aikana Annan hienohipiäisille poskille valahti mitä kaunein puna, ja tämä väsynyt, työteliään elämän tuottamien velvollisuuksien rasittama suurkaupungin mies katsoi häneen ja ajatteli, ettei hän koskaan ollut nähnyt viehättävämpää olentoa kuin tämä pikku "opettajaneiti" täällä maansydämessä punaisine hiuksineen ja ihmeellisine silmineen.