Paul istui heidän välillään, ihastuneena ja onnellisena.
— Minulla ei ollut aavistustakaan, että isä tulisi, sanoi hän säteilevin kasvoin. — Ei edes isoäiti tiennyt siitä. Yleensä — Paul ravisti miettiväisesti ruskeita kiharoitaan — en pidä yllätyksistä. Silloin menettää kaiken sen hauskuuden, mikä liittyy odotukseen ja iloitsemiseen edeltäkäsin… Mutta tämä oli tietysti joka tapauksessa hirveän hauskaa. Isä tuli eilen illalla, kun minä olin jo mennyt levolle. Ja kun isoäiti ja Mary Joe olivat päässeet pahimmasta hämmästyksestään, tulivat hän ja isoäiti vinttikamariin minua katsomaan, mutta heidän tarkoituksensa ei ollut herättää minua ennenkuin aamulla, mutta minäpä heräsin aivan virkuksi, minä, nähdessäni isän! Neiti ei voi ajatella, kuinka minä loikkasin ylös vuoteesta!
— Ja kuinka hän rutisti isäänsä kuin oikea karhunpoikanen, sanoi herra Irving, laskien hyväillen kätensä poikansa olalle. — Tuskin tunsin poikaani — hän on tullut niin suureksi ja ruskeaksi ja tukevaksi.
— En tiedä, kumpi iloitsi enemmän isän näkemisestä, isoäiti vaiko minä, jatkoi Paul. — Isoäiti on seisonut keittiössä koko päivän ja laittanut isän lempiruokia, paistanut silliä sipulissa ja silavapannukakkua… Hän ei uskaltanut uskoa niitä Mary Joelle, sanoi hän. Se on hänen tapansa osoittaa, kuinka iloinen hän on. Minusta on mieluisempaa istua vain puhelemassa isän kanssa. Mutta nyt neidin täytyy suoda anteeksi, että minun täytyy poistua hetkiseksi. Haen lehmät Mary Joelle. Se kuuluu jokapäiväisiin velvollisuuksiini.
Kun Paul oli livistänyt tiehensä täyttämään "jokapäiväistä velvollisuuttaan", istui herra Irving keskustellen Annan kanssa monenlaisista asioista. Mutta Anna tunsi, että hän koko ajan ajatteli jotain muuta, joka oli kaiken takana. Miten olikaan, sukelsi se kuitenkin lopulta pinnalle.
— Viime kirjeessään Paul kertoi, että hän oli saanut käydä teidän kanssanne tervehtimässä… erästä vanhaa hyvää ystävääni — neiti Lewisiä Kaikurannassa Graftonin luona. Oletteko hänen kanssaan hyvä tuttu?
— Olen toki, hän on hyvin hyvä ystäväni, sanoi Anna, ja tuosta yksinkertaisesta vastauksesta ei voinut saada aavistustakaan siitä, että hänen pikku sydämensä alkoi takoa aivan mielettömästi. Annalle tuli aivan äkkiä sellainen "tunne", että jotain hyvin romanttista oli tekeillä.
Herra Irving nousi ja meni ikkunan luokse, johon hän asettui katselemaan suurta, vihertävää, kuohuvaa merta, jonka yllä levoton tuuli kohisi. Muutaman silmänräpäyksen ajan oli äänetöntä pienessä, tummaseinäisessä huoneessa. Sitten Paulin isä kääntyi ja katsoi Annan osaaottaviin kasvoihin, hymyillen puolittain hellästi ja puolittain hämillään.
— Tuumin tässä juuri, kuinka paljon te tiedätte, sanoi hän.
— Tiedän kaiken, vastasi Anna heti. — Ymmärrättehän, Lavendel neiti ja minä olemme oikein hyviä ystäviä… Tuollaisia arkaluontoisia asioita ei hän tosiaankaan kertoisi kenelle tahansa. Hän ja minä olemme sukulaissieluja…