— Tiedättehän kyllä, että aika pysyy paikallaan lumotussa linnassa, sanoi Anna vakavasti. — Vasta sitten kun prinssi saapuu, alkaa tapahtua jotain.
Herra Irving hymyili hieman surumielisesti hänen ylöspäinkäännetyille kasvoilleen, jotka hehkuivat nuoruutta ja toivoa.
— Välistä prinssi tulee liian myöhään, sanoi hän.
Mutta hän ei pyytänyt Annaa "puhumaan muitten ihmisten tavoin"… Hän ymmärsi, hän — kuten kaikki sukulaissielut…
— Ah ei, ei siinä tapauksessa, että hän on oikea prinssi, joka tulee oikean prinsessan luo, sanoi Anna pudistaen hyvin varmasti punaisenruskeata päätään ja avaten vierashuoneen oven.
Kun vieras oli mennyt sisään, sulki hän sen huolellisesti hänen jälkeensä ja kääntyi Charlotta Neljännen puoleen, joka oli tullut eteiseen ja silmät pullollaan päässä oli ilmielävän uteliaisuuden kuva.
— Oh, herttaisin neiti Shirley, kuiskasi hän, katsoen keittiön ikkunasta, ja ajatelkaas, miten hieno hän on… Ja aivan sopivassa iässä minun neidilleni… Sanokaa, neiti pieni, olisiko teidän mielestänne kovin väärin kuunnella oven takaa?
— Olisi kyllä, aivan kauhean väärin, sanoi Anna hyvin pontevasti. — Tule nyt vain minun mukaani, niin menemme pois kiusauksen ulottuvilta. Mars matkaan, Charlotta pieni!
— En voi tehdä mitään, ja käy niin pitkäksi vain kuljeksia ja odottaa, huokasi Charlotta. — Ajatelkaas, neiti, jos ei hän kuitenkaan kosi! Ei voi koskaan olla varma miesten suhteen — ei koskaan tiedä, mitä heillä on mielessä… Vanhin sisareni, se joka alunpitäen oli Charlotta nimeltään, hän luuli kerran olevansa kihloissa tuollaisen helmen kanssa. Mutta sitten kävikin ilmi, ettei miehellä ollut ollut lainkaan sellaisia aikeita, ja silloin hän sanoi, ettei hän enää koskaan usko miehen sanoja… Olen kuullut kerrottavan toisenkin tapauksen — eräs mies luuli olevansa hurjasti rakastunut erääseen tyttöön, ja kun sitten kaikki kävi ympäri, niin olikin hän koko ajan halunnut tämän sisarta… Mitä neiti arvelee? Kun suuri ja väkevä mies ei tiedä, mitä hän tahtoo, kuinka silloin tyttö pahanen sen tietäisi?
— Menemme keittiöön kiilloittamaan hopealusikoita, ehdotti Anna. — Se on työtä, joka ei onneksi vaadi ajatusta — sillä ajatella en lainkaan voi tänä iltana. Ja niin saamme ajan kulumaan.