Kului tunti. Silloin, juuri kun Anna laski kädestään viimeisen kiiltävän lusikan, kuulivat he suuren eteisen oven sulkeutuvan. Molemmat etsivät aivan säikähtyneinä lohdutusta toistensa silmistä.
— Niin, jos hän menee nyt, huohotti Charlotta, jos hän menee nyt, näin varhain — niin on kaikki mennyt myttyyn eikä koskaan tule hyväksi…
He lensivät ikkunaan. Herra Irving ei ilmeisesti lainkaan aikonut lähteä. Hän ja Lavendel neiti kulkivat hitaasti keskikäytävää pitkin kivipenkkiä kohti.
— Näkeekö neiti, näkeekö neiti — hän on pannut käsivartensa
Lavendel neidin vyötäisille! kuiskasi Charlotta Neljäs autuaan
ihastuksen vallassa. — Hänen on täytynyt kosia häntä, muuten ei
Lavendel neiti koskaan sallisi hänen tehdä noin…
Anna otti Charlottaa itseään tanakasta ja lyhyestä vyötäröstä ja tanssi hänen kerällään ympäri keittiötä, kunnes molemmat hengästyivät.
— Oi, Charlotta, huusi hän ihastuksissaan, en tiedä koskaan ennen omanneeni mitään ennustajalahjoja, mutta nyt ennustan!… Täällä Kaikurannassa tulee olemaan häät, ennenkuin vaahteroiden lehdet ovat ehtineet punertua. Puhunko niin että toinenkin tajuaa, mitä tarkoitan?
— Tottahan toki, sanoi Charlotta. — Mitä häät ovat, se kyllä tiedetään… Äsken neiti vain puhui niin sekavasti. Mitä nyt — neiti itkee? Miksi?
— Ah, siksi, että tämä on niin hurmaavan kaunista — aivan kuin hauskasta kirjasta otettua — niin romanttista — ja surunvoittoista, sanoi Anna ja räpäytti kyyneleet pois silmistään. — Kaikki tyyni on niin suunnattoman ihanaa — ja kuitenkaan se ei ole vapaa surusta ja alakuloisuudesta…
— On selvää, että on aina uhkarohkeata mennä naimisiin, myönsi Charlotta, mutta kun kaikki käy ympäri, neiti — pahempaakin voi sattua kuin miehen saaminen.