— Mutta nyt tulee sade, vaikeroi Charlotta sipsuttaen sukkasillaan huoneeseen. Hän oli perin hullunkurisen näköinen monine "hiirenhäntineen", jotka oli kiedottu ympäri pään; ne oli sidottu valkoisella langalla, ja "sarvet" törröttivät kaikkiin suuntiin. — Se tulee viipymään viime hetkeen saakka, mutta siiloin saadaan nähdä, että vettä tulee oikein kaatamalla… Ja ihmiset kastuvat likomärjiksi — ja minkä lian he vetävätkään sitten huoneisiin — eikä heitä voida vihkiä kuusamamajassa — ja sadepisarat morsiuskruunussa tietävät onnettomuutta, sanokaa mitä tahdotte, neiti Shirley… Niinhän minä arvelinkin: kaikki on käynyt niin hyvin tähän saakka, näin ei voi jatkua…
Charlotta Neljäs näytti lainanneen osan neiti Eliza Andrewsin elämänviisautta ratkaisevina silmänräpäyksinä.
Mutta sadetta ei tullut, vaikka ilma koko ajan näytti siltä kuin se olisi "aikonut"… Kello kaksitoista huoneet olivat juhla-asussa ja pöytä kauniisti katettuna, ja toisessa kerroksessa odotti suloinen ja viehättävä morsian.
— Kuinka herttaiselta sinä näytät, sanoi Anna ihastuneena.
— Viehättävältä! yhtyi Diana.
— Nyt on kaikki valmiina, neidit, ja vielä ei ole tapahtunut mitään onnettomuutta, ilmoitti Charlotta tärkeän näköisenä, ennenkuin hän katosi pieneen kamariinsa pukeutumaan.
Kaikki valkeat "sarvet" purettiin, ja koko pörröisten kiharoitten ylitsekuohuva paljous, joka nyt pääsi valloilleen, palmikoitiin kahdeksi suureksi palmikoksi, jotka sidottiin, ei kahdella, vaan neljällä uudenuutukaisella, heleänsinisellä nauharuusukkeella. Molemmat ylemmät rusetit muistuttivat lähinnä kahta jokseenkin kookasta siipeä, jotka lähtivät Charlotan niskasta, suunnilleen samaan tapaan kuin Rafaelin enkeleillä. Mutta Charlotta itse piti niitä perin hienoina, ja kun hän kahisten ja sihisten oli pujottautunut valkeaan pukuunsa, joka oli niin kovaksi tärkätty, että se pysyi itsekseen seisomassa, katseli hän kuvastimessa kuvaansa suurella tyytyväisyydellä — tyytyväisyydellä, jota kesti niin kauan, kunnes hän tuli ulos käytävään.
Siellä hän näki selällään olevasta vierashuoneen ovesta vilauksen pitkästä ja solakasta tytöstä valkeassa puvussa, joka pehmeinä laskoksina valui hänen ympärilleen, ja tyttö kiinnitti paraillaan valkeita, tähden kaltaisia kukkia kullanruskean tukkansa lainehtiville kiharoille.
— Oi, minä ihmisparka en koskaan tule olemaan neiti Shirleyn kaltainen, ajatteli Charlotta aivan epätoivoisena. — Täytyy kai syntyä sellaiseksi, luulen minä — olen kyllä pannut parastani, mutta en koskaan saa tuota ylhäisyyttä olemukseeni…
Kello yksi vieraat olivat koolla, mukaan luettuina pastori ja rouva Allan, sillä pastori Allanin piti toimittaa vihkiminen. Häämenot suoritettiin mitä yksinkertaisimmin. Lavendel neiti astui rappusia alas, ja alhaalla hän kohtasi sulhasensa, ja kun tämä tarttui hänen käteensä, kohotti hän suuret ruskeat silmänsä sulhaseensa sellaisin katsein, että Charlotta Neljäs, joka sattui sen näkemään, joutui kokonaan liikutuksen valtaan. He kulkivat kuusamamajaan, jossa pastori Allan heitä odotti. Häävieraat järjestäytyivät oman mielensä mukaan. Anna ja Diana seisoivat vanhan kivipenkin luona, ja heidän välillään oli Charlotta, joka suuressa levottomuudessaan pusersi heidän käsiään omilla jääkylmillä ja vapisevilla hyppysillään.