Pastori aukaisi käsikirjansa, ja juhlamenot alkoivat. Juuri kun Lavendel neiti ja Stephen Irving oli julistettu mieheksi ja vaimoksi, tapahtui jotain hyvin kaunista ja vertauskuvallista. Auringonpaiste pilkisti äkkiä esiin synkeyden läpi ja valoi kultaisen säde virran onnellisen morsiamen ylle. Ja puutarhaa elähyttivät samalla hetkellä tanssivat päivänkilot ja pakenevat varjot.
— Mikä onnellinen enne! ajatteli Anna mennessään suutelemaan morsianta.
Sitten jättivät nuo kolme tyttöä muut vieraat iloiseen piiriin morsiusparin ympärille kiiruhtaen itse sisään katsomaan, että kaikki oli kunnossa.
— No Jumalan kiitos, että kaikki nyt on ohi, neiti, huudahti Charlotta, nyt he ovat ainakin vihityt, ja sitten saa käydä miten tahansa… Riisiryynipussi on ruokasäiliössä, neiti, ja vanhat kengät olen pannut oven taakse, ja paksu kerma on suuressa vadissa kellarinrappusilla…
Kello puoli kolme herra ja rouva Irving matkustivat pois, ja koko hääväki saattoi heitä asemalle nähdäkseen heidän lähtevän iltajunalla. Kun Lavendel neiti — rouva Irving, kaikin mokomin — astui ulos vanhan kotinsa ovesta, heittivät Gilbert ja tytöt hänen ylleen oikean riisiryynisadekuuron, ja Charlotta Neljäs paiskasi vanhan kengän niin erinomaisen taitavasti, että se osui suoraan pastori Allanin päähän.
Mutta Paulin osalle oli pidätetty kaunein jäähyväistervehdys. Hän harppasi ulos eteisestä ja soitti kaikin voimin vanhaa malmista päivälliskelloa, joka tavallisesti oli salin uuninreunuksella. Paulin ainoa tarkoitus oli saada aikaan niin suurta melua kuin suinkin, mutta kun voimakas kumina oli vaimennut, kuului niemistä ja lahdista ja metsänreunasta joen takaa "keijukaisten hääkellojen" sointuva ja moniääninen soitto, joka helähteli niin heleästi ja vienosti ja yhä hiljaisemmin "pium — paum", "pium — paum" — ikäänkuin Lavendel neidin rakastetut kaiut olisivat lausuneet hänelle viimeiset tervehdyksensä ja jäähyväisensä. Ja niin, näitten lumottujen kellojen helähdellessä ympärillään, Lavendel neiti kulki pois entisestä unelma- ja mielikuvituselämästään täydempään todelliseen elämään toisella puolen olevaan toiminnan maailmaan.
Kaksi tuntia myöhemmin tulivat Anna ja Charlotta käyden takaisin polkua pitkin. Gilbert oli mennyt Graftoniin asialle, ja Diana oli luvannut "eräälle" palata kotiin niin pian kuin mahdollista. Annan ja Charlotan piti nyt panna kaikki järjestykseen juhlan jälkeen ja sulkea pikku Kaikuranta. Puutarha oli ilta-auringon loisteen täydessä valaistuksessa, perhoset lentelivät ja mehiläiset surisivat, mutta pikku talossa oli autiuden ja yksinäisyyden leima.
— Ah voi, miten täällä näyttää yksinäiseltä! nyyhkytti Charlotta Neljäs, joka oli itkenyt koko matkan asemalta kotiin. — Häät eivät ole paljoakaan hauskemmat kuin hautajaiset, kun kaikki on ohi…
Iltapäivällä oli paljon puuhaa. Kukkaiskoristeet piti ottaa pois, lasit ja posliiniastiat pestä. Herkkujen jäännökset pantiin koriin vietäväksi Charlotan nuorempien veljien kestitykseksi kotiin. Anna ei sallinut itselleen lepoa, ennenkuin kaikki oli järjestyksessä ja paikoillaan. Kun Charlotta herkkusaaliineen oli mennyt kotiin, kulki Anna hiljaisten huoneitten läpi ja sulki ikkunaluukut, mielessä sellainen tunne, että hän yksinään vaelteli autiossa juhlasalissa. Sen jälkeen hän lukitsi oven ja istuutui hopeapoppelin juurelle odottamaan Gilbertiä. Hän tunsi olevansa sangen väsynyt, mutta hänen aivonpa työskentelivät vilkkaasti.
— Mitä sinä ajattelet, Anna? kysyi Gilbert, joka tuli polkua pitkin.
Hevosen ja kärryt hän oli jättänyt maantielle.