— Lavendel neitiä ja herra Irvingiä, vastasi Anna uneksien. — Eikö ole ihanaa tietää, että kaikki on päättynyt näin onnellisesti — että he ovat löytäneet toisensa jälleen niin monien vuosien eron ja väärinymmärryksen jälkeen.
— On kyllä, se on kaunista, vastasi Gilbert katsoen Annan ylöspäin kohotettuihin kasvoihin. — Mutta eikö olisi ollut vielä kauniimpaa jos ei olisi ollut mitään väärinkäsityksestä johtuvaa eroa — jos he olisivat kulkeneet käsi kädessä koko tien elämän läpi, ilman että heillä olisi ollut takanaan muita muistoja kuin ne, jotka heille olivat yhteisiä?
Anna tunsi sydämensä sykinnän käyvän omituisen levottomaksi, ja ensi kerran hän painoi silmänsä maahan Gilbertin katseen edessä. Väri kohosi ja laski hänen kasvoillaan. Oli kuin olisi peite, joka oli verhonnut hänen sisäistä tietoisuuttaan, äkkiä vedetty syrjään ja hänen sisäiselle näkemykselleen avautunut kokonainen maailma tähän asti aavistamattomia tunteita ja todellisuuksia. Ehkä, kun kaikki käy ympäri, tuo "ihmeellinen!" ei saavukaan elämääsi loistolla ja komeudella ja ilon ja riemun pauhinassa, kuten uljas ritari, joka lähestyy tulisella ratsullaan, ehkä se hiipii luoksesi hiljaa ja tyynesti vanhan ystävän muodossa, ehkä se esiintyy tavallisen arkipäiväisyyden hahmossa, kunnes äkisti valonsäde osuu siihen ja tuo ilmoille siinä piilevän kauneusmaailman… Ehkä — ehkä rakkaus puhkeaa kukkaan umpun vihreästä verhosta.
Sitten verho jälleen laskeutui, mutta se Anna, joka nousi hämärtyvää polkua, ei ollut aivan sama Anna, kuin se, joka oli tullut niin hilpeästi ajaen sitä pitkin edellisenä iltana. Tyttövuodet olivat hänen takanaan, ikäänkuin näkymättömän käden syrjään työntäminä, ja hänen eteensä avautui nuoren naisen elämä kaikkine viehätyksineen ja salaperäisyyksineen, suruineen ja iloineen.
Gilbert ei sanonut enää mitään, mutta hänkin katsoi tulevaisuuteen, ja hän muisti ilmeen, jonka hän juuri oli nähnyt Annan ilmehikkäillä kasvoilla. Neljä vuotta vakavaa, uurasta työtä — ja sitten odottivat häntä palkintona koottu tietomäärä ja sydän, jonka hän jo kauan oli omistanut uskollisessa rakkaudessaan.
Heidän takanaan puutarhassa uinui pienoinen Kaikuranta varjojen keskellä. Se oli yksinäinen, mutta ei ainaisiksi hyljätty. Vielä ei unelmien ja naurun ja ilon aika ollut ohi; oli vielä tuleva aurinkoisia kesiä pikku tupaseen, ja sillä oli varaa odottaa. Ja virran takana sammuvassa purppurahohteessa lepäsivät kaiut odottaen aikaansa.