— No, kuinkas kävi? uteli Marilla.
— Kysykää kuukauden kuluttua, niin ehkä voin antaa vastauksen… Nyt se on minulle mahdotonta — en tiedä — olen vielä liian lähellä sitä. Aivoni tuntuvat olevan hieman sekaisin, on kuin kaikki ajatukset olisivat tulleet paksuiksi ja sekaviksi… Ainoa, mistä olen varma, että todellakin olen jotain saanut aikaan tänään, on se että olen opettanut Cliffie Wrightille minkä näköinen A-kirjain on. Sitä hän ei ennen tiennyt. Jotakin kuitenkin! Etsivä henki on johdatettu polulle, joka voi johtaa sekä Shakespeareen että Miltoniin.
Myöhemmin tuli rouva Lynde tuoden uutta rohkaisua. Tuo kunnon rouva oli seisonut vahdissa veräjällä ja pysäyttänyt koululapset kysyäkseen heiltä, miltä heistä uusi opettajatar tuntui.
— Ja joka ainoa heistä sanoi, että he pitivät hurjan paljon sinusta,
Anna — paitsi Anthony Pye. Hän ei sanonut, se täytyy myöntää.
Hän sanoi: "Äh, ei hän kelpaa mihinkään! Ei mikään neiti kelpaa!"
Sellainen on Pyen todistus. Mutta älä välitä siitä, Annaseni.
— En, en todellakaan aio välittää, sanoi Anna tyynesti, ja saan kyllä Anthony Pyen voitetuksi puolelleni ennemmin tai myöhemmin. Kärsivällisyys ja ystävällisyys voittavat aivan varmaan hänet.
— Voihan aina toivoa, sanoi Rakel rouva hyväntahtoisesti. — Mitä Donnellin eukkoon tulee, niin en minä tule antamaan hänelle korkoa lopputavulle. Nimi on Donnell, ja on aina ollut. Tuo ihminen on suuruudenhullu, juuri se hän on… Hänellä on mopsikoira, jonka nimi on Prinssi, ja se syö pöydässä perheen kanssa posliinilautaselta. Minä kauhistuisin tuomiopäivää, jos olisin hänen vaatteissaan. Thomas sanoo, että Donnell itse on sekä kunniallinen että aikaansaapa mies, mutta missä hänen terve järkensä oli, kun hän valitsi itselleen mokoman vaimon?
VI.
KÄYNTEJÄ PERHEISSÄ.
On eräs syyskuun päivä Prinssi Edvardin saarella. Raikas tuuli puhaltaa hiekkakumpujen yli merenrannalta; pitkä punainen tie kiemurtelee peltojen ja metsämaitten läpi, milloin kaartaen sankan kuusimetsikön ympäri, milloin reunustaen nuorta vaahteraryhmää, jonka juurilla kasvaa tuuheita, töyhdön kaltaisia sanajalkoja, milloin sukeltaen laaksonpohjaan, jossa puro kuohahtaa esiin metsästä ja piiloittautuu jälleen sen kätköihin, milloin paistattaen päivää loistavassa auringonpaahteessa kultapiiskujen ja savunsinisten asteriryhmien välillä. Ilmassa sirisevät tuhansien ja taas tuhansien heinäsirkkojen, syksyn pikku soittoniekkojen äänet. Lihava pieni ponihevonen lönkyttää pitkin tietä. Sen takana istuu kaksi tyttöä uhkuen ylitsekuohuvaa riemua, jonka nuoruus ja elämänilo lahjoittavat.
— Oi, tämä on päivä paratiisin ajoilta, eikö totta, Diana? Ja Anna huokasi pelkästä autuudesta — Oli kuin olisi ilmassa asustanut joku taikavoima… Katsoppas purppuraa tuolla laaksonpohjassa, Diana! Ja tunnetko kaadettujen mäntyjen tuoksua! Se tulee pienestä aurinkoisesta notkelmasta, jossa herra Eben Wright on kaatanut aidanseiväspuita. On suloista elää tällaisena päivänä, mutta pihkan ja havun tuoksu — se on ihan taivaallista… Tätä tuoksua lienee taivaassa, sehän on havupuiden sielu…