— Kultaseni, eihän puilla ole sieluja, sanoi proosallinen Diana. — Mutta havuntuoksu on todellakin ihanaa hengittää. Minäpä teen itselleni liinakankaisen pieluksen ja ompelen siihen viheriän mallin ja täytän sen havuilla. Sinä voit tehdä itsellesi samanlaisen, Anna.
— Niin, luulenpa tekeväni — käytän sitä, jos joskus otan pienen päivällislevon. Silloin varmaankin uneksin olevani metsänneito… Mutta tällä hetkellä olen erittäin tyytyväinen ollessani Anna Shirley, Avonlean opettajaneiti, ja ajaessani pitkin maantietä tällaisena ihanana päivänä.
— Niin, päivä on suloinen, mutta asia, jonka vuoksi olemme matkassa, ei ole niinkään suloinen, huokasi Diana. — Kuinka maailmassa voi päähäsi pälkähtää tarjoutua "parantelemaan" tätä tietä, Anna? Täällä asuvat melkein kaikki Avonlean kiukkuisimmat ja töykeimmät ihmiset, ja he tulevat varmaankin kohtelemaan meitä tunkeilevina kerjäläisinä. Tämä on kaikkein pahin tie.
— Juuri siksi olen sen valinnutkin. Gilbert ja Fred olisivat luonnollisesti ottaneet tämän tien, jos olisimme pyytäneet heitä. Mutta näetkös, Diana, tunnen olevani vastuussa A.Y.Y:stä, koska juuri minä keksin sen aluksi, ja sentähden arvelen, että minun on otettava niskoilleni epämiellyttävin tehtävä. Sinä pääset sanomasta sanaakaan karhuille ja riivinraudoille — minä huolehdin koko keskustelusta — siihen olen minä kuin luotu, sanoisi varmaankin rouva Lynde… Toistaiseksi hän ei vielä tiedä, hyväksyäkö yhdistyksemme vaiko ei, mutta jos se menestyy, niin tulee hän kyllä sanomaan, että hän on kaiken aikaa pitänyt tätä tuumaa hyvin järkevänä…
Sillä Avonlean Yhteiskuntaa parantava Yhdistys oli nyt valmis tosiasia. Gilbert oli puheenjohtaja, Fred Wright varapuheenjohtaja, Anna Shirley kirjuri ja Diana Harry rahastonhoitaja. "Parantajat", kuten heitä nimitettiin lyhyyden vuoksi, kokoontuivat joka toinen viikko jonkun jäsenen kotona. Lähdettiin siitä, että heillä tänä myöhäisenä vuodenaikana tuskin oli toiveita saada toimeen monia parannuksia, mutta he aikoivat suunnitella ensi kesän sotaretkeä, koota ja pohtia ajatuksia, lukea ja itse kyhätä esitelmiä ja, kuten Anna jo oli sanonut, kasvattaa ja kohottaa yleistä mielipidettä.
Kuului luonnollisesti joitakin paheksuvia ääniä ja — mikä koski "parantajiin" paljon kipeämmin — sangen runsaasti leikinlaskua ja pilaa uuden yhdistyksen johdosta. Herra Elizah Wright väitti, että paljon sopivampi nimi olis Liehittelyklubi. Rouva Hiram Sloane vakuutti kuulleensa, että parantajat aikoivat muokata kaikki ojanpientareet ja istuttaa neilikoita ja leukoijia niin pitkältä kuin tietä riitti… Herra Levi Boulter valisti naapureitaan kertomalla, että parantajat aikoivat pyytää jokaista Avonlean asukasta repimään talonsa alas ja rakentamaan sen jälleen piirustusten mukaan, jotka yhdistys oli tutkinut ja hyväksynyt. Herra James Spencer lähetti sellaisia terveisiä, että hän toivoi, että he olisivat hyviä ja tasoittaisivat kirkkomäen, joka oli liiaksi työläs hänen vanhoille jaloilleen. Eben Wright uskoi Annalle, että parantajien pitäisi koettaa saada vanha Josiah Sloane ajamaan partansa ja yleensä esiintymään hieman siistimpänä.
Herra Lawrence Bell sanoi, että hänen oli kai valkaistava navettarakennuksensa, ellei vähempi riittäisi, mutta hän ei aikonut ripustaa valkeita verhoja navetan ikkunoihin. Herra Spencer kysyi Clifton Sloanelta, eräältä "parantajalta", joka ajoi maitoa Carmodyn meijeriin, oliko totta, että jokaisella perheellä täytyi olla ensi kesänä hehkupiirroksiset ja käsin maalatut ja koruommelluin tyynyin varustetut lypsyjakkarat…
Huolimatta — tai ehkäpä, sellainenhan on ihmisluonto — johtuen kaikesta tästä, tunsi yhdistys olevansa mitä pirteimmissä voimissa ja kävi rohkeasti käsiksi siihen ainoaan parannukseen, jonka se voi saada aikaan tänä syksynä.
Toisessa kokouksessa, joka pidettiin rouva Barryn vierashuoneessa, ehdotti Oliver Sloane, että aloitettaisiin keräys uuden pärekaton laittamiseksi käräjätaloon ja sen uudelleen maalaamiseksi, ja ehdotus saavutti yleisen hyväksymisen, jonka sihteeri huolellisesti merkitsi pöytäkirjaan. Senjälkeen asetettiin komitea, jonka puheenjohtajaksi tuli neiti Jane Andrews, ja tämä komitea jakoi työn — tai paremminkin sanoen maantiet. Annan ja Dianan tehtäväksi tuli "muokata" kaikkien Newbridgen tien varrella olevien talojen asukkaat; Gilbertin ja Fredin tuli samaa tarkoitusta varten ottaa Valkorannan tie ja Janen ja Gertie Pyen Carmodyn tie.
— Sillä asian laita on niin, selitti Gilbert Annalle, kun he kulkivat yhdessä kotiin kummitusmetsän läpi, että sen tien varrella asuvat kaikki Pyet, ja he eivät totisesti anna ropoakaan, ellei joku heidän omaisistaan kisko sitä heistä irti.