— Mutta hän asuu Valkorannan tien varrella ja kovin kaukana meistä, väitti Diana. — Sitäpaitsi hän on Gilbertin ja Fredin alueella.
— He eivät mene sinne ennenkuin ensi lauantaina, ja silloin on liian myöhäistä, sanoi Anna hyvin varmasti.
— Silloin on ensi ihastus ehtinyt laimeta. Lorenzo White on suunnattoman itara, mutta juuri nyt hän merkitsee kuinka paljon hyvänsä. Emme saa laiminlyödä sellaista kultaista tilaisuutta, Diana!
Annan toivo ei joutunut häpeään — kävi ilmi, että hän oli ennustanut oikein. Herra White tuli heitä vastaan pihalle ja loisti kuin aurinko. Kun Anna pyysi pientä avustusta, vastasi hän iloisesti:
— Suurimmalla mielihyvällä! Merkitkää minulta dollari enemmän kuin on suurin avustus, minkä tähän asti olette saaneet.
— Siitä tulee viisi dollaria — herra Daniel Blair on antanut neljä, sanoi Anna miltei hätäisenä… Mutta onnellinen isä pysyi sanassaan.
— Vai viisi vain! Ja tässä on teille rahat heti paikalla! Nyt teidän täytyy tulia sisään. Mökissäni on jotain katsomisen arvoista — jotain, jota hyvin harvat ihmiset ovat pitkiin aikoihin nähneet. Astukaa sisään ja sanokaa, mitä te arvelette.
— Mitä me sanomme, jos poikanen ei ole sievä? kuiskasi Diana hyvin huolissaan, kun he seurasivat innostunutta isäntäänsä taloon.
— Oh, silloin voimme varmasti keksiä jotain muuta miellyttävää sanomista siitä, vastasi Anna rohkaisevasti. — Pikkulapset antavat aina yllin kyllin puheenaihetta.
Mutta poika oli sievä, ja herra White tunsi, että tyttöjen vilpitön ihastus heidän katsellessaan tuota kultaista ja palleroista pikku tulokasta antoi hänelle täyden korvauksen hänen viidestä dollaristaan. Mutta tämä oli sekä ensimmäinen, viimeinen että ainoa kerta, jolloin Lorenzo White merkitsi avustuksen mihinkään keräyslistaan.