— Oh, eipä mitään hirveätä, juuri… Istun vain ja koetan kirjoittaa ajatuksiani muistiin, kuten professori Hamilton neuvoi tekemään, mutta en osaa niitä sinne päinkään kuin tahdon… Ne näyttävät niin raskailta ja typeriltä niin pian kuin olen ne saanut kirjoitetuiksi valkealle paperille mustalla musteella. Tuo tuollainen, joka vilahtaa mielessä — se on aivan kuin varjot, joita ei voi saada kiinni eikä vangita, niin leikkiviä ja haihtuvia ne ovat… Mutta ehkä minä jonakin kauniina päivänä opin salaisuuden, jos olen sitkeä. Minulla ei muuten ole montakaan vapaata hetkeä. Kun olen lopettanut kaikkien oikeinkirjoitusharjoitusten ja sanelukirjoitusten korjaamisen, on minulla harvoin halua kirjoittaa mitään omaan laskuuni.
— Sinähän menestyt mainiosti koulussa, Anna. Kaikki lapset pitävät sinusta, sanoi Gilbert istuutuen kivirapulle.
— Ei, eivät kaikki. Anthony Pye ei pidä eikä koskaan tule pitämäänkään. Ja mikä on pahempaa, hänellä ei ole mitään arvonantoa minua kohtaan — ei, tiedätkös, hänellä ei todellakaan ole. Hän aivan yksinkertaisesti halveksii minua, ja minä en häpeä kertoa sinulle, että se harmittaa minua kauheasti… Hän ei ole vähintäkään ilkeä, ei suinkaan — hän on vain vallaton, mutta ei pahemmin kuin monet muut. Hän on harvoin tottelematon minulle, mutta hän tottelee minua pilkallisen alentuvaisin ilmein, ikäänkuin hän tahtoisi sanoa: "älä kuvittele mitään, vaikka minä nyt sattumalta teen kuten käsket" — ja sillä on huono vaikutus toisiin lapsiin. Olen koetellut kaikkia mahdollisia tapoja voittaakseni hänet, mutta nyt pelkään, että se ei koskaan tule onnistumaan. Haluaisin joka tapauksessa hyvin mielelläni sitä, sillä hän on terhakka ja hauska poikanen, vaikka hänen nimensä on Pye, ja voisin kyllä pitää hänestä, jos hän vain antaisi minun tehdä sen.
— Luultavasti se vain johtuu siitä, mitä hän kuulee kotona.
— E-ei suinkaan. Anthony on itsenäinen pikku mies ja muodostaa itse mielipiteensä. Hänellä on tähän asti ollut miesopettajia ja hän sanoo, että tytöt eivät kelpaa mihinkään. Saamme nyt nähdä, mitä kärsivällisyys ja ystävällisyys voivat saada aikaan. Minusta on hauska voittaa vaikeuksia, ja opettaminen huvittaa minua todellakin oikein paljon. Ja Paul Irving korvaa minulle kaiken, mitä voin kaivata muissa. Hän on herttaisin lapsi, mitä voit ajatella, Gilbert, ja lisäksi niin lahjakas. Olen vakuutettu siitä, että maailma kerran saa kuulla hänestä puhuttavan, lopetti Anna mitä elävintä vakaumusta ilmaisevalla äänellä.
— Minä myöskin pidän opettamisesta, sanoi Gilbert.
— Ensinnäkin se on erinomaisen hyvää harjoitusta. Tiedätkö, Anna, niiden muutamien viikkojen aikana, jolloin olen opettanut Valkorannassa, olen oppinut enemmän kuin kaikkina niinä vuosina, joina itse olen käynyt koulua. No, meidänhän näyttää kaikkien käyvän varsin hyvin. Janesta pidetään Newbridgessä, mikäli olen kuullut, ja luulen, että Valkoranta on noin verrattain tyytyväinen allekirjoittaneeseen — kaikki muut paitsi herra Andrew Spencer. Tapasin rouva Blewettin eilen illalla kotiin mennessäni, ja hän sanoi minulle katsovansa velvollisuudekseen ilmoittaa minulle, että herra Spencer ei hyväksynyt minun opetustapaani.
— Oletko milloinkaan pannut merkille, virkkoi Anna ajatuksissaan, että kun ihmiset sanovat, että heidän velvollisuutensa on puhua jostakin toiselle, niin saa valmistua siihen, että se on jotain epämiellyttävää. Miksi he eivät koskaan katso velvollisuudekseen puhua ystävällisistä ja ilahuttavista asioista, joita he toisesta kuulevat? Rouva Donnell — korko viimeisellä tavulla — oli taas eilen koululla ja sanoi minulle, että hän katsoi hänen velvollisuutensa olevan ilmoittaa minulle, ettei rouva Harmon Andrews hyväksy sitä, että luen ääneen satuja lapsille, ja että herra Rogersonin mielestä hänen Prilliensä ei edisty kyllin nopeasti laskennossa… Jos Prillie tuhlaisi vähemmän aikaa ukkojen piirtämiseen pojille kivitaululleen, oppisi hän paljon enemmän. Olen varma siitä, että Jack Gillis laskee hänelle laskut tunnin aikana, vaikka minun ei ole koskaan onnistunut saada häntä kiinni itse teossa.
— Onko sinun onnistunut taivuttaa rouva Donnellin toivorikas poika omaksumaan se nimi, jota hänen on toteltava?
— On kyllä, nauroi Anna, mutta kovalle se otti, sen saat uskoa. Alussa, kun nimitin häntä Saint Clairiksi, ei hän ollut kuulevinaan, ja sitten, kun toiset pojat nykäisivät häntä, katsahti hän minuun niin surkein ilmein, ikäänkuin olisin sanonut häntä Johniksi tai Charlieksi tai joksikin muuksi, jota hän ei lainkaan voinut tuntea… Silloin jätin hänet jälelle eräänä iltana koulun loputtua ja puhuin ystävällisesti hänen kanssaan. Sanoin hänelle, että hänen äitinsä tahtoi, että sanoisin häntä Saint Clairiksi ja etten voinut menetellä vastoin hänen toivomuksiaan. No, onnistuin selvittämään hänelle tämän — hän on hyvin kiltti ja järkevä pikku poju — ja sitten hän sanoi, että minä sain nimittää häntä Saint Clairiksi, mutta pojat hän "mukiloisi" sekä keltaisiksi että sinisiksi, jos he tohtisivat tehdä sen. Niin, silloin oli minun annettava hänelle pieni ylimääräinen ojennus tämän johdosta… Senjälkeen olen nimittänyt häntä Saint Clairiksi ja pojat sanovat häntä Jakeksi, ja kaikki käy oivallisesti. Minulle hän on ilmaissut aikovansa puusepäksi, mutta rouva Donnell sanoo, että minun on tehtävä hänestä korkeakoulun professori.