— En aio suvaita enää tätä, sähisi hän, en päivääkään, tietäkää se, neiti! Kolmannen kerran, sehän käy jo aivan yli ymmärryksen! Edellisellä kerralla sanoin tädillenne: pitäkää varanne, sanoin, älkääkä antako sen enää milloinkaan tapahtua! Ja nyt on taas sama peli — ja mitä hän tarkoittaa! Mitähän tarkoittaa? Siitä olen tullut ottamaan selkoa.
— Ehkä tahtoisitte selittää, mikä nyt on kysymyksessä? kysyi Anna mitä arvokkaimmalla äänellä.
Hän oli erikoisesti tavoitellut tätä hillittyä äänensävyä ja tyyntä esiintymistapaa, jolla hän aikoi saada suuria aikaan koulussa, mutta sen vaikutus ei näyttänyt lainkaan tehoovan julmistuneeseen herra Harrisoniin.
— Mikäkö on kysymyksessä? Niin, tämä ei olekaan mikään leikin paikka. Nyt olen taas löytänyt tätinne lehmänkantturan keskeltä kaurapeltoani tuskin puoli tuntia sitten! Kolmannen kerran, huomatkaa! Löysin sen tiistaina, ja löysin sen eilen. Tulin tänne ja kielsin tätiänne koskaan sallimasta sen enää tapahtua. Nyt hän on antanut sen tapahtua. Missä teidän tätinne piileskelee? Pyydän saada puhua pari sanaa hänen kanssaan ja ilmaista hänelle hieman sisimpiä ajatuksiani — J. A. Harrisonin sisimmät ajatukset…
— Jos tarkoitatte neiti Marilla Cuthbertiä, niin hän ei ole minun tätini, ja hän on mennyt Graftoniin tervehtimään erästä sukulaista, joka on hyvin sairas, vastasi Anna arvokkuudella, joka lisääntyi sana sanalta. — Olen hyvin pahoillani, että lehmäni on tunkeutunut teidän kaurapeltoonne — se on minun lehmäni eikä neiti Cuthbertin. Hänen velivainajansa antoi lehmän minulle, kun se oli pieni vasikka, ja hän osti sen herra Selliltä.
— Vai pahoillanne, kylläkai! Siitä minä viis veisaan. Voitte tulla mukaan katsomaan sitä hävitystä, minkä elukka on saanut aikaan kaurassani — tallannut ja sotkenut, niin että se on tehnyt oikeita teitä…
— Se on hyvin ikävää, toisti Anna hyvin varmasti, mutta jos pitäisitte aitojanne paremmassa kunnossa, ei Dolly voisi murtautua peltoon. Teidän aitausosanne erottaa kaurapeltonne meidän laidunmaastamme, ja huomasin juuri taannoin, että se näytti sangen hataralta.
— Minun aidassani ei ole vikaa, tiuskaisi herra Harrison vielä suuttuneempana siitä, että ottelu tällä tavoin siirtyi hänen omalle alueelleen. — Ei rautaristikkokaan voisi pitää ulkopuolella mokomaa noiduttua lehmää. Ja sen sanon teille, te punatukkainen neiti nokkaviisas, että jos lehmä on teidän, kuten sanotte, niin olisi hyödyllisempää teidän paimentaa sitä omalla maallanne kuin istua siinä ja haaskata aikaa ahmimalla romaanikirjoja…
Annan tukka oli aina ollut hänen arka kohtansa, ja nyt hänessä yhtäkkiä kuohahti yli laitojen — huolimatta kaikesta arvokkuudesta.
— Mieluummin pidän sentään punaisen tukan kuin olen vallan ilman, pienet tupsut vain korvallisilla, huudahti hän.