Se naula veti, sillä herra Harrison ei voinut koskaan sietää, että hänen kaljupäisyyttään huomattiin. Kiukku vei häneltä jälleen puhekyvyn, ja hän kykeni vain tuijottamaan mykkänä Annaan, joka nyt oli päässyt jälleen tasapainoon ja käytti hyväkseen saavuttamaansa voittoa.
— Minun täytyy kai olla suvaitsevainen teihin nähden, herra Harrison, sillä minulla on mielikuvitusta. Voin elävästi kuvitella mielessäni, kuinka vihaksi pistävältä tuntuu, kun tapaa vieraan lehmän kaurapellossaan, enkä kanna mitään kaunaa teitä kohtaan siitä, mitä olette sanonut. Lupaan teille, ettei Dolly enää koskaan murtaudu teidän peltoonne — siitä annan teille kunniasanani.
— Siitä Dolly kaiketi vähät välittää, mutisi herra Harrison äänellä, joka kuulosti hieman lauhtuneelta.
Sitten hän löntysti tiehensä kotiin päin ja Anna kuuli hänen puhkivan ja murisevan itsekseen, kunnes hän katosi erään polun mutkan taakse.
Anna kulki sangen apein mielin pihan yli ja telkesi vallattoman lehmän pieneen aituukseen, jossa lypsäminen tavallisesti toimitettiin.
— Täältä se ei voi päästä ulos, ellei potkaise lauta-aitaa säpäleiksi, ajatteli hän. — Niin, nyt se kyllä on hurskaan ja säyseän näköinen… Se on varmasti syönyt kauroja vatsansa kipeäksi… Kunpa sentään olisin myynyt sen herra Shearerille, kun hän viime viikolla halusi sitä! Mutta minun mielestäni oli sopivampaa odottaa huutokauppaan asti ja antaa kaikkien elukoitten mennä samalla kertaa. Niin, on kyllä totta, että herra Harrison on aika jöröjukka — mikään sukulaissielu hän ei suinkaan ole.
Anna etsiskeli yhä vielä "sukulaissieluja".
Marilla Cuthbert ajoi pihalle, kun Anna palasi karsinasta ja Dollyn omistajattarelle tuli kiire laittamaan tee kuntoon. Heillä oli paljon keskusteltavaa aterian aikana.
— Olen iloinen, kun huutokauppa on ohi, sanoi Marilla. — On liian vastuunalaista pitää niin suurta karjaa ilman muuta hoitajaa kuin tuo kunnoton Martti. Vieläkään hän ei ole palannut, ja hän vakuutti ihan varmasti tulevansa takaisin eilen illalla, kun hän vain saisi siksi päiväksi vapautta mennäkseen tätinsä hautajaisiin. En todellakaan tiedä, kuinka monta tätiä hänellä on — tämä on neljäs, joka on kuollut sen jälkeen kuin hän tuli tänne vuosi sitten. Olen enemmän kuin kiitollinen, kun sato on kunnialla korjattu ja herra Barry ottaa haltuunsa maanviljelyksen. Dollyn saamme pitää suljettuna karsinaan, kunnes Martti tulee; sitten se saa mennä laitumelle hakaan, ja aita on tarkastettava. Niinpä niin, kullakin on ristinsä, kuten Rakelilla on tapana sanoa. Mary Keith raukka on kuolemaisillaan, ja kuinka hänen molempien pienokaistensa käy, se menee yli minun ymmärrykseni. Hänellä on veli Brittiläisessä Kolumbiassa, ja tälle hän on kirjoittanut heistä, mutta ei ole vielä saanut vastausta.
— Minkälaisia lapset ovat? Kuinka vanhoja he ovat?