— Juuri täyttäneet kuusi vuotta — he ovat kaksoiset.
— Oh, jopa nyt jotakin! Olen aina harrastanut kaksoisia, aina siitä pitäen kun hoidin rouva Hammondin erilaisia pareja, virkkoi Anna innostuneena. — Ovatko he sieviä?
— Sitä ei todellakaan voinut nähdä, niin kauhean likaisia he olivat. Davy istui ulkona leipomassa savileipiä, ja Dora meni hakemaan häntä sisään. Davy tyrkkäsi hänet päistikkaa suurimpaan leipään, ja kun Dora alkoi itkeä, paiskautui hän itse lokaan ja pyöri siinä edes takaisin näyttääkseen, ettei siinä ollut kerrassaan mitään itkettävää… Heidän äitinsä sanoi, että Dora oli pikkuinen kullanmuru, mutta että Davy oli vain täynnä ilkeyttä. Hän ei koskaan ole saanut rahtustakaan kasvatusta. Hänen isänsä kuoli hänen ollessaan aivan pieni, ja Mary on ollut sairas aina siitä pitäen.
— Niin, sellaisten lasten laita on ikävästi, jotka eivät koskaan ole saaneet kasvatusta, sanoi Anna pikkuvanhasti. — Muistaako Marilla, että minä en ollut saanut kerrassaan mitään, ennenkuin sinä otit minut hoiviisi? Heidän isänsä saa kyllä heistä yllin kyllin tekemistä. Millä tavoin rouva Keith on oikeastaan sukua Marillalle?
— Marykö? Ei niin hituistakaan. Hänen miehensä oli minulle sukua — me olimme, näetkös, serkuksia… Kas tuossa tulee rouva Lynde pihan poikki. Voin kylläkin arvata, että hän aikoi tänne tiedustelemaan Maryn vointia.
— Älä kerro hänelle herra Harrisonista ja lehmästä, pyysi Anna.
Marilla lupasi, mutta lupaus oli aivan tarpeeton, sillä rouva Lynde oli tuskin istuutunut, ennenkuin hän sanoi:
— Näin herra Harrisonin ajavan teidän lehmäänne pois kaurapellostaan tänään ajaessani kotiin Carmordysta. Hän oli kamalan kiukkuisen näköinen. Pitikö hän pahaa elämää täällä teillä?
Anna ja Marilla hymyilivät salavihkaa toisilleen. Harva asia
Avonleassa pysyi rouva Lyndeltä salassa. Viimeksi tänä aamuna oli
Anna sanonut:
— Vaikkapa keskiyöllä menisit huoneeseesi, lukitsisit oven, laskisit käärekaihtimen alas ja aivastaisit, kysyisi rouva Lynde seuraavana päivänä, miten nuhasi laita on.