Niin, Marilla rukka, hän saa kyllä talven mittaan tietää elävänsä lasten parissa… Minä en kuitenkaan käsitä, että hän olisi voinut olla ottamatta heitä nykyisten olosuhteitten vallitessa, ja hänellähän on Anna apunaan. Anna on aivan suunnattoman iloinen koko jutusta, ja minun täytyy myöntää, että hän osaa tavattoman hyvin käsitellä lapsia. Hyvänen aika — minusta tuntuu kuin Matthew-parka vasta eilispäivänä olisi tullut kotiin Annan kanssa kaikkien ihmisten nauraessa sille, että Marilla otti itselleen kasvatin. Ja nyt hän on ottanut kaksoiset. Yllätyksiin saa olla valmistunut niin kauan kuin täällä vaeltaa…
Lihava poni hölkytti sillan yli Lynden notkon reunaa ja maantietä ylös Vihervaaralle. Marilla näytti sangen happamelta. East Graftonista oli kahdenkymmenen kilometrin ajomatka ja Davy Keithiä näytti vaivaavan tarve olla alituiseen liikkeessä. Marillalle kävi ylivoimaiseksi pakottaa häntä istumaan hiljaa, ja hän oli koko matkan istunut tuskissaan siitä, että poika kupsahtaisi takaperin vaunuista ja taittaisi niskansa tai keikahtaisi eteenpäin ja vyöryisi maahan ponin kavioiden alle.
Epätoivoissaan hän uhkasi häntä lopulta aimo selkäsaunalla kotiin päästyä. Mutta silloin kiipesi Davy hänen polvilleen välittämättä ohjaksista, kietoi lihavat kätensä hänen kaulaansa ja tarrautui häneen kuin karhunpoikanen.
— Sitä en usko sinun tarkoittavan, sanoi hän ja suuteli hellästi kurttuista poskea. — Sinä et näytä naiselta, joka lyö pikku poikaa vain siksi, ettei hän voi pysyä hiljaa. Eikö sinun mielestäsi ollut kamalan vaikeata istua hiljaa, kun olit minun ikäiseni?
— E-ei, minä istuin aina hiljaa, kun minun käskettiin niin tehdä, sanoi Marilla koettaen puhua ankarasti, vaikka hän tunsi sydämensä heltyvän Davyn niin vilpittömässä mielessä suomasta hyväilystä.
— No niin, se johtui tietysti siitä, että sinä olit tyttö, sanoi Davy ja kiipesi takaisin paikalleen. — Ajatella, että sinä todellakin olet ollut kerran pikku tyttö!… Dora voi istua hiljaa — vaikka sen täytyy olla aika vaivalloista!… Tyttönä oleminen mahtaa olla hirveän pitkäpiimäistä! Vingu, Dora — nyt minä elvytän sinua hieman!
Davyn tapa elvyttää sisartaan oli sellainen, että hän kahmaisi kiinni Doran kiharoista ja ravisti niistä aika tavalla. Dora kirkaisi ja alkoi itkeä.
— Kuinka voit olla noin ilkeä poika, kun äiti raukkasi on laskettu hautaan vain muutamia tunteja sitten? kysyi Marilla epätoivon vallassa.
— Oh, hän kuoli mielellään, sanoi Davy tuttavallisesti. — Tiedän sen, sillä hän sanoi sen minulle. Hän oli niin hirveästi väsynyt sairaana makaamiseen ja noitten inhoittavien lääkkeitten ottamiseen. Juttelimme niin paljon hänen kuolinpäivänsä edellisenä iltana. Hän sanoi minulle, että sinä aioit ottaa Doran ja minut talveksi ja että minun pitäisi aina olla hyvä. Aion tietenkin olla kiltti, mutta eikö voi olla kiltti juoksennellessaan ympäri yhtä hyvin kuin hiljaa istuessaankin? Ja hän sanoi, että minun pitäisi aina olla kiltti siskolleni ja puolustaa häntä, ja niin teenkin.
— Oletko mielestäsi kiltti hänelle, kun vedät häntä tukasta?