— Olen, minä en aio sallia kenenkään muun vetää häntä tukasta — koettakootpas vain! sanoi Davy, puristaen pienet kätensä nyrkkiin ja rypistäen kulmakarvojaan. — Se ei ensinkään tehnyt kipeätä. Hän itkeä tillitti vain siksi, että hän on tyttö. Olen iloinen siitä, että olen poika, mutta harmillista on, että minun täytyy olla kaksoinen… Kun Jimmy Sprottin sisar on nenäkäs, sanoo Jimmy vain: "Minä olen sinua vanhempi, minä tiedän paremmin" — ja sitten pitää tyttö suunsa kiinni. Mutta sitä en minä voi anoa Doralle, ja aina hän ajattelee päinvastoin kuin minä. Oh, saanko ajaa ptruu-ptruuta tovin, koska olen mies!
Marilla tunsi suurta kiitollisuutta, kun hän viimeinkin ajoi omalle pihalleen, jossa syysillan tuuli tanssi kuihtuneitten lehtien kanssa. Anna seisoi veräjän luona ottaakseen heitä vastaan ja nostaakseen kaksoiset rattailta. Dora antautui tyynesti suudeltavaksi, mutta Davy vastasi Annan "tervetuloa"-toivotukseen myrskyisimmällä syleilyllään ja ilahuttavalla uutisella:
— Minä olen herra Davy Keith.
Illallispöydässä Dora käyttäytyi hyvin sievästi ja kiltisti, mutta
Davyn pöytätavat jättivät runsaasti toivomisen varaa.
— Olen niin kauheasti nälissäni, ettei minulla ole aikaa syödä hienosti, sanoi hän, kun Marilla torui häntä. — Dora ei ole puoleksikaan niin nälkäinen kuin minä. Minähän olin liikkeessä koko ajan ajaessamme… Tämä kaakku oli hurjan hyvää — niin paljon pomeranssinkuoria! Meillä ei ole ollut kotona kaakkua julman pitkään aikaan, sillä äiti oli liian sairas leipoakseen mitään, ja rouva Sprott sanoi, että hyvä jos hän leipoi meille leivän… Ja rouva Wiggins ei pane koskaan pomeranssinkuoria kaakkuihinsa. Peijakkaan akka! Saisinko palasen lisää?
Marilla olisi vastannut kieltävästi, mutta Anna leikkasi aikamoisen viipaleen hänelle. Hänen täytyi kuitenkin muistuttaa Davya siitä, että on tapana kiittää, kun saa jotakin. Davy veti vain suunsa korviin ja iski hampaansa kaakkuun. Syötyään viipaleen hän sanoi:
— Jos annat minulle vielä palasen, niin kiitän.
— Ei, sinä olet saanut aivan riittävästi, sanoi Marilla äänellä, joka, kuten Anna tiesi ja Davy sai oppia tietämään, ei sietänyt mitään vastaväitteitä.
Davy iski silmää Annalle — sitten hän kumartui eteenpäin pöydän yli, sieppasi Doran ensimmäisen kaakunpalasen, josta tämä oli puraissut vain sievän pienen puolikuun, hänen kädestään, aukaisi suunsa niin ammottavan suureksi, että olisi voinut luulla hänen leukapieliensä menevän sijoiltaan, ja nielasi koko palasen. Doran huulet alkoivat vavista, ja Marilla istui mykkänä kauhusta. Anna huudahti heti arvokkaimmalla "opettajaneiti"-ilmeellään:
— Oi, Davy, hieno ja kohtelias mies — gentlemanni — ei koskaan tee noin.