MAKUKYSYMYS.
— Tuo vanha marakatti rouva Lynde oli täällä taas tänään ja kiusasi minua merkitsemään listaan, jossa kerjättiin rahoja sakariston mattoon, sanoi herra Harrison harmistuneena. — Tuota naista en voi kuolemakseni sietää… Hän sommittelee koko saarnan, sekä tekstin että selityksen, kuuteen sanaan, ja sitten hän sinkauttaa sen lähimmäisensä niskaan kuin tiilikiven.
Anna, joka oli lennähtänyt istumaan parvekkeen reunukselle ja nautti leppoisasta länsituulesta, joka puhalsi vastakynnettyjen peltojen yli harmaan marraskuunpäivän hämärässä ja vihelsi omituista säveltä ryhmyisten mäntyjen lomissa puutarhan alapuolella, käänsi miettiväisiä kasvojaan.
— Koko surkeus on siinä, että te ja rouva Lynde ette ymmärrä toisianne, sanoi hän. — Se on melkein aina syynä siihen, etteivät ihmiset tule toimeen toistensa kanssa. Ihan alussa en minäkään pitänyt rouva Lyndestä, mutta niin pian kuin aloin ymmärtää häntä, opin pitämäänkin hänestä.
— Onhan mahdollista, että rouva Lynde on joittenkin ihmisten makuun, mutta minä en huolinut jatkaa banaanien syöntiä siksi, että ihmiset sanovat, että jos minulla vain olisi kyllin kauan kestävyyttä, oppisin niistä pitämään, murisi herra Harrison. — Mitä tulee hänen ymmärtämiseensä, niin olen jo ymmärtänyt, että hänelle on käsittämättömän vaikeata olla pistämättä nenäänsä lähimmäisensä asioihin, ja sen sanoin hänelle myöskin.
— Oi, se on varmaankin loukannut hänen tunteitaan kauheasti, sanoi Anna nuhtelevasti. — Kuinka voitte sanoa mitään sellaista? Minä satuin kauan sitten sanomaan muutamia hyvin ikäviä asioita rouva Lyndelle, mutta se tapahtui siksi, että jouduin suunniltani ja kiivastuin — en olisi koskaan voinut sanoa sitä tyynesti ja hillitysti.
— Se oli totuus, ja totuus täytyy jokaisen ihmisen sulattaa.
— Niin, mutta te ette sanonut hänelle koko totuutta, väitti Anna. — Teillä on tapana sanoa vain totuuden epämiellyttävä osa. Olette esimerkiksi sanonut minulle varmaankin kymmenen kertaa, että tukkani on punainen, mutta te ette ole kertaakaan sanonut minulle, että minulla on hieno ja jalomuotoinen nenä.
— Näytpä tuon kyllä tietävän sanomattakin, virnisteli herra Harrison.
— Tiedän myöskin, että minulla on punainen tukka, vaikka se tummeneekin vuosi vuodelta — eikä sitäkään tarvitse kenenkään sanoa minulle.