— Olen hakenut läpi koko talon. Mutta ehkä hän on jossain ulkohuonerakennuksessa.
Nyt etsittiin kauan ja perinpohjin. Kaksi hätääntynyttä naisparkaa etsi jokaisen asuinrakennuksen, pihan ja ulkohuonerakennuksen sopen. Anna samoili ympäri puutarhassa ja kummitusmetsässä, koko ajan, huutaen Doran nimeä. Marilla otti lyhdyn ja tutki kellarin. Davy seurasi vuorotellen heitä kumpaakin, milloin toista, milloin toista, ja osoittautui erittäin kekseliääksi, kun oli löydettävä paikkoja, missä Doran voitiin otaksua olevan. Viimein he tapasivat toisensa jälleen pihalla.
— Tämä on aivan käsittämätöntä, ähkyi Marilla.
— Missä hän voi olla? sanoi Anna hyvin huolissaan.
— Hän on ehkä kellahtanut kaivoon, sanoi Davy mitä iloisimmin ilmein.
— Sitä — sitähän voisi ajatella, kuiskasi Marilla.
Anna tunsi polviensa vapisevan, mutta meni joka tapauksessa kaivonkannelle ja kumartui sen yli. Vesisanko oli pistettynä paikalleen. Kaukana alhaalla kosteitten kiviseinien välissä kimmelsi liikkumaton vedenpinta. Cuthbertin kaivo oli syvin Avonlean kaivoista. Entäpä jos Dora… Ei, Anna ei voinut ajatella ajatusta loppuun. Hän värisi ja kääntyi pois.
— Juokse hakemaan herra Harrisonia, sanoi Marilla ja väänteli käsiään.
— Sekä herra Harrison että John Henry ovat poissa — he matkustivat kaupunkiin tänään. Menen noutamaan herra Barrya.
Herra Barry saapui yhdessä Annan kanssa, kantaen kokoonkäärittyä nuoraa, johon hän oli kiinnittänyt kouranmuotoisen työaseen, joka ennen oli ollut heinätadikon toisena päänä. Marilla ja Anna seisoivat vieressä, kylminä ja kauhusta ja pelosta vapisevina, herra Barryn haratessa kaivoa ja Davyn, joka istui kahdareisin veräjän päällä, katsellessa ryhmää kasvoilla ilme, joka ilmaisi, kuinka huvittavana hän piti koko näytelmää.