— Davy!…
Enempää ei Anna voinut sanoa. Hän talutti Doran kotiin raskain sydämin. Hänen ilonsa siitä, että hän oli löytänyt tytön terveenä ja hyvinvoivana turmeltui kokonaan siitä surusta, että Davy oli käyttäytynyt niin huonosti.
Itse tuota Doran telkeämiskeppostahan ei ollut niin vaikeata antaa anteeksi. Mutta Davy ei ollut puhunut totta — hän oli valhetellut tietoisesti ja harkitusti kerran toisensa jälkeen. Niin oli asianlaita ja sellaista asiaa ei voinut katsoa sormien läpi… Mieluimmin hän olisi tahtonut istuutua itkemään pelkästä surusta. Hän oli alkanut oikein pitää pienestä Davy pojusta — kuinka paljon, sen käsitti hän oikeastaan vasta nyt — ja hänen sydäntänsä vihloi, kun hänen oli pakko huomata, että Davy saattoi aivan tarkoituksellisesti valehdella.
Marilla kuunteli Annan selontekoa äänettömyyden vallitessa, joka ei ennustanut hyvää Davylle. Herra Barry nauroi ja sanoi, että sellaiseen veijariin oli parasta käydä käsiksi oikein kovakouraisesti… Kun hän oli mennyt matkoihinsa köysineen ja haroineen, lohdutteli ja lämmitti Anna vilusta värisevää Doraa, antoi hänelle illallista ja auttoi hänet pikku vuoteeseensa. Sitten hän meni jälleen keittiöön, ja samalla hetkellä tuli myöskin Marilla sisään katkerin ilmein, taluttaen tai pikemminkin laahaten mukanaan vastustelevaa ja hämähäkinverkon peittämää Davya, jonka hän vastikään oli löytänyt piiloutuneena navetan pimeimpään soppeen ja silmänräpäyksessä tavoittanut kiinni.
Hän työnsi pojan kaislamatolle keskelle lattiaa ja meni sitten istumaan idänpuoleisen ikkunan ääreen. Anna istui surullisena ja hervotonna vastakkaisen ikkunan ääressä. Heidän välillään seisoi rikollinen. Hän oli kääntänyt selkänsä Marillaan päin, nöyrän, alistuvaisen ja säikähtäneen selän. Mutta kasvot olivat Annaan päin käännetyt, ja vaikka ilme oli selvästi nolo, välkehti Davyn silmissä kuitenkin salaisen ymmärtämyksen pilke, ikäänkuin hän kyllä tietäisi, että hän oli käyttäytynyt hyvin pahoin ja nyt saisi kärsiä siitä rangaistuksen, mutta sitten myöhemmin, kun kaikki tuo ikävyys oli sivuutettu, aikoi sydämen halusta nauraa koko jutulle yhdessä Annan kanssa.
Mutta hän ei kohdannut mitään salaista hymyn pilkettä Annan silmissä, mikä mahdollisesti olisi tapahtunut, jos tässä olisi ollut kysymys vain tavallisesta onnettomuudesta. Hän luki niissä vain harmia ja tyytymättömyyttä, mutta ei lainkaan rohkaisua.
— Kuinka voit tehdä noin? kysyi hän surullisena.
Davy kihnutti itseään nolon näköisenä. — Tahdoin vain hieman laskea leikkiä… Täällä on nyt niin kauan aikaa ollut niin hirveän hiljaista ja rauhallista, että minä arvelin, että olisi virkistävää säikäyttää teitä suuria taas kerran… Ja niin olikin.
Huolimatta pelostaan ja pienestä omantunnonpistoksestaan täytyi
Davyn virnistää tuolle muistolleen.
— Mutta sinähän olet valehdellut niin rumasti, Davy, sanoi Anna, vielä surullisempana kuin ennen.