Davy näytti ällistyneeltä.
— Mitä? Tarkoitatko sitä, että minä sanoin, etten tiennyt missä hän oli? Puijasin vähän?
— Juuri sitä. Kuinka voitkaan päästää sellaisen kauhean valheen, ja vieläpä useita kertoja?
— Äh, minunhan oli pakko, huudahti Davy aivan vilpittömästi. — Ellen olisi puijannut, ette te tietenkään olisi säikähtäneet. Minun oli pakko iskeä se päähänne…
Anna tunsi nyt puhtaasti fyysillisesti kaiken kestämänsä pelon ja levottomuuden jälkivaikutukset. Davyn naivin julkea vastaus täytti mitan kukkuralleen. Kaksi suurta kyyneltä vieri hänen silmistään.
— Oi, Davy, miten voitkaan? sanoi hän vapisevalla äänellä. — Etkö tiedä, kuinka väärin sellainen on?
Davy kauhistui. Anna itki — hän oli saattanut Annan itkemään… Todellisen katumuksen aalto valahti hänen lämpimän pikku sydämensä ylitse. Hän syöksyi Annan luo, heittäytyi hänen polvelleen, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja puhkesi itse itkuun.
— En tiennyt, että oli väärin tehdä pilaa tällä tavoin, nyyhkytti hän. — Kuinka voit odottaa, että minä tietäisin sen olevan väärin? Kaikki herra Sprottin lapset puijasivat, kun heiltä kysyttiin jotain, toinen toistaan pahemmin… Paul Irving, hän ei kai koskaan puijaa, luulisin, ja nyt minä olen ponnistellut tullakseni yhtä hyväksi kuin hän, mutta nyt et kai enää koskaan pidä minusta… Olisithan voinut sanoa minulle, että se oli väärin. Olen kauheasti pahoillani siitä, että olen saattanut sinut itkemään, enkä enää koskaan puijaa.
Davy kätki kasvonsa Annan olkapäälle ja ulvoi ääneen. Anna näki asian äkkiä toisessa valossa. Hän painoi pojan lujasti rintaansa vasten ja katsoi hänen pörröisen tukkansa yli Marillaan.
— Hän ei tiennyt, että oli väärin valehdella, Marilla. Luulen, että annamme hänelle anteeksi tällä kertaa, jos hän lupaa olla koskaan enää puhumatta sellaista, mikä ei ole totta.