— On, kultaseni.
— Onko sekin väärin, kun aikuiset narraavat?
— Tietysti.
— Silloin, sanoi Davy hyvin varmalla äänellä, on Marilla paha, sillä hän narraa… Ja se on paljon pahempi teko kuin minun, sillä minä en tiennyt sen olevan väärin, mutta hän tietää.
— Davy Keith, Marilla ei ole koko elämässään koskaan puhunut sellaista, mikä ei ole totta, sanoi Anna harmistuneena.
— On kyllä! Hän sanoi minulle tiistaina, että jotain kauheata tapahtuisi minulle, ellen lukisi rukouksiani joka ilta. Silloin minä tahallani löin sen laimin enkä lukenut niitä koko viikkoon, vain nähdäkseni, mitä tapahtuisi… Ja mitään ei ole tapahtunut, lopetti Davy itkunsekaisella äänellä.
Anna pidätti nauruaan, koska hän tiesi, ettei se juuri tällä hetkellä olisi paikallaan, ja sitten hän ryhtyi innolla puolustamaan Marillaa.
— Tarkoitat kai, että sain mennä nukkumaan ilman illallista, sanoi hän hieman ivallisesti, mutta se ei ole mitään kauheata. Tietystikään en pidä siitä, mutta te olette tehneet sen minulle jo niin monta kertaa ennen tänne tuloni jälkeen, että alan tottua siihen. Ettekä te säästä rahtustakaan pidättämällä minun illalliseni, sillä syön kaksinkerroin niin paljon aamiaiseksi sen sijaan.
— En tarkoittanut sitä. Tarkoitan, että et ole puhunut totta tänään. Ja Davy — Anna kumartui sängynpään yli ja uhkasi pontevasti etusormellaan synnintekijää — pojalle on valehteleminen melkein kaikkein hirveintä, mitä voi tapahtua hänelle — niin, Davy, usko se! Tästä näet, että Marilla puhui totta.
— Luulin, että tuo kauhea asia olisi paremmin ikäänkuin joku tapaus — jotain jännittävää, näetkös, lausui Davy pettyneellä äänellä.