— Ah ei — ei toki, Marilla. Ja minä en voi käsittää, kuinka koskaan enää voin katsoa lapsia silmiin… Tunnen, että olen nöyryyttänyt itseäni maan tomuun saakka. Et aavista, miten häijy ja ilkeä ja hirveä minä olin… En voi unohtaa Paul Irvingin silmien ilmettä — hän näytti niin hämmästyneeltä ja pahastuneelta. Ah, Marilla, olen nähnyt niin paljon vaivaa ollakseni kärsivällinen ja voittaakseni Anthonyn sydämen — ja nyt tämä kaikki ei ole ollut kerrassaan miksikään hyödyksi.
Marilla siveli työn kangistamalla ja kovettamalla kädellään niin ihmeellisen pehmeästi tytön kiiltävää, nyt pörröistä tukkaa. Kun Annan nyyhkytykset jonkun verran olivat asettuneet, sanoi hän hyvin lempeällä äänellä:
— Sinä panet kaikki asiat ja tapahtumat aivan liiaksi pahaksesi,
Anna. Kaikki me teemme erehdyksiä — mutta ne joutuvat unohduksiin.
Ja onnettomuuden päiviä sattuu jokaiselle ihmiselle… Mitä tulee
Anthony Pyehin, niin mitäpä sinun tarvitsee välittää siitä, ettei hän
pidä sinusta? Saat asettua sen yläpuolelle. Hänhän onkin muuten ainoa.
— En voi sille mitään. Tahdon, että kaikki pitävät minusta, ja olen niin loukkaantunut ja pahoillani, ellei joku tee sitä. Ja nyt tulee Anthony vihaamaan minua kuin ruttoa. Ah, kuinka idioottimaisesti käyttäydyin tänään, Marilla. Nyt kerron sinulle koko jutun.
Marilla kuunteli koko kertomusta ja jos hänen suunsa nytkähteli eräissä kohdissa, niin jäi se Annalta huomaamatta. Kun ei ollut enää mitään kerrottavaa, sanoi hän hilpeästi:
— Älä huolehdi, kultaseni! Nyt on tämä päivä lopussa, ja huomenna tulee uusi — ilman mitään erehdyksiä, kuten sinulla itselläsi oli tapana sanoa ennen muinoin. Tule nyt alas syömään illallistasi! Saatpa nähdä, että hyvä kupillinen teetä ja nuo luumuhillolla täytetyt murokakut, jotka tein päivällä, virkistävät sinua.
— Luumuhillolla täytetyt murokakut eivät paranna sairasta mieltä, sanoi Anna synkästi.
Mutta Marillan mielestä oli kuitenkin hyvä merkki, että hän oli siinä määrin toipunut, että voi käyttää kirjailijan sanoja.
Rattoisa illallispöytä, kaksoisten iloiset kasvot ja Marillan voittamattomat luumuleivokset — joista Davy pisti poskeensa neljä — virkistivät joka tapauksessa häntä huomattavasti. Hän nukkui sinä yönä hyvin ja heräsi aamulla havaiten, että sekä hänessä että maailmassa oli tapahtunut muutos. Oli satanut lunta verkalleen ja taukoamatta kaikkina vuorokauden pimeinä tunteina, ja ihana valkeus, joka kimalteli viileässä auringonpaisteessa, oli armelias vaippa, joka peitti kaikki menneisyyden erehdykset ja nöyryytykset.
"Nousevan päivän kultainen kutsu on näin:
Alkaos jälleen uljain mielin, pystyssä päin!"