KÄVELYLLÄ METSÄSSÄ.
Matkalla Mäntymäelle Anna tapasi Dianan, joka oli menossa Vihervaaralle. He tapasivat juuri siinä missä sammalpeittoisista vanhoista pölkyistä muodostettu silta vie puron yli Kummitusmetsän alapuolella, ja he istuutuivat Metsänymfin lähteen reunalle, jossa hennot sanajalat kehittivät auki poimuisia lehtiään ikäänkuin pienet viheriät keijukaiset, jotka heräsivät pienestä uinahduksesta.
— Olin juuri matkalla sinun luoksesi pyytääkseni sinua auttamaan syntymäpäiväni vietossa sunnuntaina, virkkoi Anna.
— Syntymäpäiväsi? Sinun syntymäpäiväsihän oli maaliskuussa!
— Niin, sitä en voi auttaa, nauroi Anna. — Jos vanhempani olisivat neuvotelleet minun kanssani, olisi asia järjestetty aivan toisella tavoin. Olisin luonnollisestikin halunnut syntyä keväällä, mutta vasta myöhemmin kielojen ja orvokkien seurassa. Sentähden tahdon kaikesta huolimatta viettää syntymäpäivääni nyt, kun metsä on viheriä. — Priscilla tulee kotiin lauantaina, ja myöskin Jane tulee olemaan kotona. Menemme kaikki neljä metsään ja vietämme ihanan päivän tutustuaksemme kevääseen. Emme likimainkaan tunne vielä metsää oikein, arvelen minä… On niin monta yksinäistä ja kätkettyä paikkaa, jotka tahdon tutkia. Minulla on se tunne, että on kymmenittäin kauniita metsänaukeamia ja viidakkoja, joihin kyllä olemme voineet katsahtaa, mutta joita emme koskaan ole oikein tarkoin tutkineet. Seurustelemme auringonpaisteen ja tuulenhenkäysten kanssa koko päivän ja viemme kevään kotiin sydämissämme.
— Se kuulostaa kauhean hauskalta, sanoi Diana, jonka mielikuvituksella ei koskaan ollut sellaista rohkeata lennokkuutta kuin Annan. — Mutta etkö luule, että muutamissa paikoissa on kelpo lailla kosteata maassa?
— Silloin otamme kalossit, sanoi Anna, ja sillä oli se vaikeus syrjäytetty. — Ja minä aioin pyytää sinua tulemaan minun luokseni varhain lauantaiaamuna auttamaan minua eväslaukun kuntoon panemisessa. Saan mukaani niin oivallisia herkkuja, sen saat uskoa — sellaisia, jotka juuri sopivat kevääseen — hyytelöllä täytettyjä mantelikierukoita ja kermamunkkeja ja vaaleanpunaisella ja keltaisella kuorrutettuja puolikuita ja nuorisonleivoksia… Vähän voileipiä meidän kai myöskin on otettava mukaan, vaikka ne ovatkin sangen proosallisia… Mutta voihan ainakin panna niiden päälle jotain hyvää.
Lauantai vaikeni ja osoittautui ihanteelliseksi retkeily-päiväksi — aurinkoinen päivä, jolloin taivas oli kirkkaan sininen ja kisaileva tuulenhenki leyhki yli ketojen ja hedelmäpuutarhojen. Jokaista aurinkoista rinnettä ja niittymaata peitti vielä hento vihannuus, josta kukkaset loistivat kuin tähdet.
Herra Harrison, joka äesti peltoa talonsa vieressä ja tunsi hieman kevään lumovoimaa hänkin tasaisessa eikä lainkaan kuohuvassa veressään, näki neljän koreja kantavan tytön tulla sipsuttavan sen pellonkulmauksen poikki, joka oli tuuhean koivu- ja kuusihaan vieressä. Heidän heleät äänensä ja naurunsa kaikuivat hänen korviinsa.
— On niin helppo olla onnellinen tämän kaltaisena päivänä, sanoi Anna filosofoiden hänelle ominaiseen tapaan. — Koettakaamme tehdä tästä oikein ihana päivä, tytöt, päivä, johon aina voimme katsoa taaksepäin ihastuksen tuntein. Etsikäämme kauneutta ja sulkekaamme silmämme kaikelta muulta. "Huolet ja harmit, väistykäätte!" Jane, sinä ajattelet juuri nyt jotain, joka meni hullusti koulussa tänään.