— Mitä tuli Jordanista? kysyi Priscilla.
— Hän myi talon, kun Hester oli kuollut, ja meni takaisin Bostoniin. Herra Jabez Sloane osti paikan ja muutti pikku talon maantien viereen. Jordan kuoli noin kymmenen vuotta myöhemmin, ja hänet vietiin kotiin ja haudattiin Hesterin rinnalle.
— En voi käsittää, kuinka hän voi tahtoa asua täällä, niin kaukana kaikesta, sanoi Jane.
— Oh, voin sen aivan hyvin ymmärtää, sanoi Anna miettiväisenä. — Itse puolestani en juuri haluaisi asettua tänne koko elämäkseni, sillä vaikka rakastankin niittyjä ja metsää, niin seurustelen myöskin hyvin mielelläni ihmisten kanssa. Mutta minä voin täydellisesti asettua Hesterin kannalle. Hän oli lopen väsynyt suuren kaupungin hälinään ja kaikkiin ihmisjoukkoihin, jotka tulivat ja menivät eivätkä koskaan välittäneet hänestä. Hän ikävöi vain päästä erilleen kaikesta siitä ja päästä johonkin hiljaiseen, viheriään ja ystävälliseen paikkaan, jossa hän voisi levätä. Ja hän löysi juuri sitä, mitä hän kaipasi — ja se on sellaista, mikä varmaankin tapahtuu hyvin harvoille ihmisille… Hänellä oli neljä ihanaa vuotta ennen kuolemaansa — neljä täydellisen onnen vuotta, niin että kyllä hän on enemmän kadehdittava kuin säälittävä… Ja sitten — saada sulkea silmänsä ja nukahtaa pois ruusujen keskellä, luonaan se, josta pitää eniten maailmassa, katsellen niin hellästi — oi, minun mielestäni se oli niin kaunista!
— Hän istutti nuo kirsikkapuut tuolla kaukana, sanoi Diana. — Hän sanoi äidille, ettei hän eläisi niin kauaa, että hän ehtisi syödä niiden hedelmiä, mutta hän halusi mielellään kuvitella, että jokin, jonka hän oli istuttanut, eläisi ja puolestaan kaunistaisi maailmaa, sitten kun hän itse oli kuollut.
— Olen niin iloinen siitä että satuimme kulkemaan tähän suuntaan, sanoi Anna loistavin silmin. — Mehän vietämme tänään minun omaa valitsemaani syntymäpäivää, ja tämä puutarha ja sen tarina on paras syntymäpäivälahja, jonka olisin voinut saada. Onko äitisi koskaan sanonut sinulle, minkä näköinen Hester Gray oli, Diana?
— Ei — ainoastaan, että hän oli sievä.
— Sepä oli hauskaa — sillä silloin voin itse mielessäni luoda kuvan siitä, miltä hän näytti, tarvitsematta ottaa mukaan mitään tunnettuja tosiasioita. Luulen, että hän oli hyvin notkea ja hento, ja että hänellä oli pehmeä, lainehtiva tumma tukka ja suuret, lempeät, arat, ruskeat silmät ja hieman surumieliset, kalpeat kasvot.
Jäljellä olevan osan iltapäivää tytöt viettivät harhaillen Hesterin puutarhan ympärillä olevassa metsässä ja kedoilla, ja monta hupaista pikku soppea ja käytäväpolkua he löysivät. Kun heille tuli nälkä, niin he avasivat eväskorinsa ja söivät päivällistä kaikkein kauneimmalla paikalla — solisevan puron rantajyrkänteellä, jossa valkorunkoiset koivut kohosivat pitkästä tuuheasta heinikosta.
Tytöt istuutuivat mättäille koivujen viereen ja tekivät kaikkea kunniaa Annan herkuille, ja myöskin "proosalliset" voileivät nauttivat suurta arvonantoa ahneitten nuorten retkeilijäneitosten puolelta, joitten ruokahalua oli vielä lisännyt pitkä kävelymatka raittiissa ilmassa. Anna oli ottanut mukaansa limonaadia ja laseja vierailleen, mutta itse hän joi vain kylmää vettä purosta, jota hän nouti itselleen pienellä koivuntuohesta tehdyllä pikarilla. Pikari vuoti, ja vesi maistui mullalta, kuten keväinen purovesi ainakin, mutta Anna arveli, että oli "tunnelmallisempaa" juoda sitä kuin limonaadia lasista.