— Katsokaa, näettekö tuota runoa? sanoi hän äkkiä osoittaen sormellaan.
— Missä niin? — Jane ja Diana tuijottivat, ikäänkuin he olisivat odottaneet saavansa nähdä säkeitä kaiverrettuina koivujen runkoihin.
— Tuolla — alhaalla purossa — tuo vanha, viheriä, sammalpeitteinen pölkky, jonka yli vesi virtaa monina väreilevinä pikku purosina, jotka ovat niin hienoja ja tasaisia, ikäänkuin ne olisi kammattu — ja sitten tuo yksinäinen auringonsäde, joka laskeutuu suoraan sille, kauas alas kirkkaaseen syvyyteen… Oi, se on kaunein runo, minkä konsanaan olen nähnyt.
— Minä sanoisin sitä mieluummin tauluksi, sanoi Jane. — Runossa on säkeitä ja säkeistöjä.
— Ah ei — ei toki! — Anna pudisti hyvin varmasti puhtaan valkoisten kirsikankukkien seppelöimää päätään. — Säkeet ja säkeistöt ovat vain runon ulkonaisena pukuna eivätkä ole itse runoutta enempää kuin sinun helysi ja koristuksesi ovat sinua, Jane. Todellista runoutta on niiden sisällä oleva sielu — ja tuo kaunis pikku ryhmä on erään kirjoittamattoman runon sielu. Joka päivä ei olla tilaisuudessa näkemään sielua — ei edes runon sielua.
— Olisipa hauska tietää miltä sielu — ihmisen sielu — näyttäisi, sanoi Priscilla haaveillen.
— Tuollaiselta, luulisin, vastasi Anna ja osoitti välkkyvää auringonvaloa, joka tunkihe alas koivun hentojen vihreitten lehvien lomitse. — Mutta sillä olisi tietysti muoto ja kasvonpiirteet. Minä kuvittelen mielelläni sieluja valosta luoduiksi. Ja muutamat väikkyvät vienoimmassa ruusunpunassa — ja toiset kimaltelevat kuin kuutamovälke merellä — ja muutamat ovat kalpeita ja läpikuultavia kuin auer aamun valjetessa…
— Olen lukenut jostain, että sielut muka ovat kukkien kaltaisia, sanoi Priscilla.
— Silloin on sinun sielusi kullankeltainen narsissi, sanoi Anna, ja Dianan on kuin tummanpunainen ruusu. Janen sielu on omenankukka, vaaleanpunainen ja tuore ja toivorikas…
— Ja sinun sielusi on tumma orvokki, joka tuoksuu ihanimmin syvällä metsän pimennoissa, sanoi Priscilla.