Oli tammikuu, kun pääministeri tuli tervehtimään uskollisia kannattajiaan ja ei-kannattajiaan, jotka olivat saapuneet suureen joukkokokoukseen Charlottetowniin. Useimmat Avonlean asukkaat kuuluivat pääministerin puolueeseen; niinpä siis kokouksen edellisenä iltana melkein kaikki miehet ja suuri joukko naisia oli lähtenyt kaupunkiin, viidenkymmenen viiden kilometrin matkan päähän.
Myöskin rouva Rakel Lynde oli mennyt. Hän oli lämpimän poliittisen innostuksen vallassa ja elävästi vakuutettu siitä, että "jos siitä jotain tulee", niin täytyy hänen itsensä olla saapuvilla. Hän ajoi siis kaupunkiin ja otti miehensä mukaansa — voihan Thomas ainakin hoitaa hevosen — sekä Marilla Cuthbertin. Marilla ei ollut erikoisen innostunut politiikkaan, mutta kun hän arveli, että tämä oli ainoa tilaisuus hänen eläessään saada nähdä oikea elävä pääministeri, otti hän siitä luonnollisesti vaarin, ja jätti Matthew'n ja Annan vartioimaan taloa, kunnes hän tulisi takaisin seuraavana päivänä.
Tapahtui siis niin, että Marillan ja Rakel rouvan nauttiessa täysin siemauksin poliittisesta joukkokokouksesta, oli Annalla ja Matthew'lla Vihervaaran kodikas keittiö aivan omissa hoteissaan. Iloinen tuli loimusi avonaisessa takassa, ja sinertävän valkoiset jääkristallit kimaltelivat ikkunaruuduissa. Matthew istui sohvalla ja torkkui maamieslehtensä ääressä, ja pöydän ääressä Anna pänttäsi päähänsä kaikin voimin läksyjään, silloin tällöin luoden ikävöivän silmäyksen seinähyllyyn päin, jossa oli uusi kirja, jonka Jane Andrews oli hänelle lainannut samana päivänä.
Jane oli vakuuttanut hänelle, että se oli niin jännittävä, että se todellakin "karmi", ja Annan sormet syhyivät halusta saada selailla sitä. Mutta se merkitsisi samaa kuin antaa Gilbert Blythelle etusija seuraavana päivänä läksyjä kuulusteltaessa. Anna käänsi selkänsä hyllyyn ja koetti olla olevinaan, ikäänkuin kirja ei lainkaan olisikaan siellä.
— Matthew, luitteko te geometriaa koulua käydessänne?
— En lapseni, sitä en tehnyt, sanoi Matthew, havahtuen torkahduksestaan.
— Toivoisin, että olisitte lukenut, huokasi Anna, sillä silloin olisitte voinut tuntea osanottoa minua kohtaan. Kun ette ole sitä lukenut, niin ette voi oikein ymmärtää minun tunteitani. Geometria synkistää koko olemassaoloni. Minun on niin vaikea sitä ymmärtää, Matthew.
— Niin, kultaseni, samanlainen pölkkypää minä olen, sanoi Matthew lohduttaen. — Sinä, jolla muuten on niin nopsa järjenjuoksu! Herra Phillips sanoi minulle viime viikolla Blairin puodissa, että sinä olet koko luokan näppärin oppilas ja otit nopeita edistysaskelia. "Nopeita edistysaskelia" — ne ovat hänen omat sanansa. On tosin ihmisiä, jotka morkkaavat Teddy Phillipsiä ja sanovat, että hän on kehno opettaja, mutta minä puolestani pidän häntä erinomaisena.
Matthew'n mielestä kyllä kuka tahansa, joka kehui Annaa, oli "erinomainen".
— Luulen varmasti, että geometria luistaisi minulta paremmin, jos hän vain tahtoisi olla muuttamatta kirjaimia, valitti Anna. — Opettelen väitteen ulkoa niillä kirjaimilla, jotka ovat kirjassa, mutta sitten hän piirtää sen mustalle taululle ja panee aivan toiset kirjaimet, ja silloin hän saattaa minut kokonaan pois tolalta… Minun mielestäni on kehnoa opettajan tehdä tuolla tavoin, kun hän kerran tietää… Nyt me luemme myöskin geologiaa, ja minä olen viimeinkin saanut selville mistä johtuu, että maantiet ovat punaisia. Se tuntuu hyvin hauskalta… Olisipa hauska tietää, minkälaista Marillalla ja rouva Lyndellä on. Heillä on tietenkin hyvin hauskaa. Rouva Lynde sanoo, että koko Kanada joutuu hunningolle, niin kehnosti kun asioita hoidetaan Ottawassa, ja että valitsijoiden pitäisi tietää, mikä on kysymyksessä… Hän sanoo, että jos vain me naiset saisimme äänestää, niin olisi hirveän paljon voitettu. Mitä Matthew äänestää?