— No niinpä juokse sitten, sanoi Marilla aivan mukautuvaisena. — Mutta Anna — oletko mieletön? Tule heti takaisin ja ota jotain yllesi!… Hm — yhtä hyvin voisin huutaa tuulelle. Hän juoksi ilman sekä lakkia että päällysnuttua. Kas, kuinka hän kiitää läpi puutarhan hiukset liehuen jälessään! On ainakin syytä olla kiitollinen, jos hän ei hanki kuolemantautia vilustumisesta.
Anna tuli tanssien kotiin purppuranpunaisessa talvihämärässä. yli lumisten lakeuksien. Kaukana lounaassa tuikki suuri, loistava iltatähti taivaalla, joka kaartui kalpean kullanvärisinä ja keveän punervissa vivahteissa hohtavanvalkeitten kenttien ja tummien notkelmien yllä, missä havumetsä kasvoi tiheänä. Kulkusten kilinä lumipeittoisten harjujen keskellä helähteli kirkkaana ja vienona kuin keijukaisten kellonsoitto, mutta se ei kaikunut suloisemmin kuin laulu Annan sydämessä ja huulilla.
— Nyt näette edessänne täydellisesti onnellisen ihmisen, Marilla, ilmoitti hän. Niin, minä olen niin onnellinen — huolimatta punaisesta tukastani. Juuri tällä hetkellä tunnen kohonneeni punaisen tukkani yläpuolelle. Rouva Barry otti minut syliinsä ja itki ja sanoi, että hän katui kovasti ja ettei hän koskaan voisi oikein palkita minulle sitä mitä olin tehnyt… Tunsin itseni kauhean noloksi, Marilla, mutta sanoin niin kohteliaasti kuin taisin: "En kanna mitään kaunaa teitä kohtaan, rouva Barry. Vakuutan teille nyt viimeisen kerran, ettei koskaan ollut tarkoitukseni saattaa Dianaa humalaan, ja täten vedän unhotuksen harson menneisyyden yli." Minun mieleistäni tämä oli sangen arvokas tapa ilmaista ajatuksiaan, vai mitä, Marilla? Tunsin, että kokosin vähän hehkuvia hiiliä rouva Barryn pään päälle. Sitten Dianalla ja minulla oli niin ihastuttavan hauskaa yhdessä. Diana näytti minulle erästä uutta virkkaustapaa, jonka hän oli oppinut tädiltään Carmodyssa. Ei ainoakaan ihminen Avonleassa osaa siitä, ja lupasimme toisillemme juhlallisesti olla koskaan opettamatta sitä kenellekään muulle.
Siinä on muutamia pieniä hauskoja solmuja, jotka tehdään pelkistä pylväistä… Diana antoi minulle kauniin kortin, jonka ympäri kiertää ruusukiehkura, ja sen keskellä on säkeet:
"Jos kohtalo ystäväks' mulle sun soi
Ei muu kuin kuolo meit' erottaa voi."
Ja se on totta, Marilla. Aiomme pyytää herra Phillipsin antamaan meidän jälleen päästä yhteen istumaan, niin saa Gertie Pye mennä Minnie Andrewsin viereen. Meillä oli hurjan hieno teeillallinen. Rouva Barry otti esille parhaan teekalustonsa, Marilla, aivan kuin minä olisin ollut oikea vieras… Minua oikein hytkäytti nähdessäni sen. Ei kukaan ole milloinkaan ennen ottanut esille parasta kalustoaan minun tähteni. Meillä oli ruodotonta ja nahatonta anjovista ja koviksi keitettyjä munia ja piparkakkuja ja kermaketta kahdenlaisen hillon kera, Marilla. Rouva Barry kysyi minulta, halusinko teetä ja sanoi: "isä, miksi et ojenna leipäkoria Annalle?" On varmaan äärettömin hauskaa olla aikuinen, Marilla, kun kaikkea noin tarjoillaan ja persvedeerataan pöydässä…
— Oh niin, meneehän se, sanoi Marilla hieman huokaisten.
— Joka tapauksessa, kun minä tulen täyskasvuiseksi, jatkoi Anna, puhuttelen aina pikku tyttöjä, ikäänkuin hekin olisivat aikuisia, enkä koskaan naura, kun he käyttävät suuria sanoja… Se loukkaa niin tunteita, tiedän sen omasta surullisesta kokemuksestani… Teen jälkeen Diana ja minä keitimme nekkuja. Nekut eivät tulleet oikein hyviä; se johtui kai siitä, ettei Diana enkä minä ollut keittänyt sellaisia ennen. Minun piti sekoittaa pataa. Dianan voidellessa paperimuotteja, ja silloin unohdin sen kokonaan ja annoin sen palaa pohjaan, ja sitten panimme muotit eteisen lattialle jäähtymään, ja kissa astui yhteen muottiin, niin että olimme pakotetut viskaamaan sen pois… Mutta kamalan hauskaa se oli joka tapauksessa. Sitten pois lähtiessäni rouva Barry pyysi minun käymään heillä niin usein kuin voin, ja Diana seisoi ikkunassa ja heitti lentosuukkoja jälkeeni koko matkan aina Rakastavaisten polulle asti. Vakuutan Marillalle, että olen oikein halukas rukoilemaan tänä iltana, ja aion myös sepittää aivan uuden, kauniin iltarukouksen oikein kiittääkseni Jumalaa.