Myöskin Matthew oli mukana isäntänä, senjälkeen kuin häntä oli sekä houkuteltu että maaniteltu ottamaan osaa seuraan. Hän oli ollut sellaisessa neuvottomuuden ja hermostuneen levottomuuden tilassa, että hänen sisarensa oli luopunut kaikesta toivosta, mutta Anna oli mairitellut häntä ja vieläpä sellaisella menestyksellä, että hän nyt istui pöydän ääressä, pukeutuneena parhaaseen asuunsa ja valkeaan kovaan kaulukseen, ja puheli pastorin kanssa sekä maanviljelyksestä että politiikasta. Hän ei sanonut halaistua sanaa papinrouvalle, mutta ei pidä pyytääkään liikoja.
Kaikki kävi mainiosti, kunnes Annan piikkisikakaakkua alettiin tarjoilla ympäri. Rouva Allan, jonka lautanen oli jo kukkuroillaan kaikenlaisia pikkuleipiä, kiitti ja kielsi. Mutta Marilla luki Annan kasvoista pettymyksen ja sanoi hymyillen:
— Teidän on nyt otettava ainakin pikku palanen, rouva Allan. Anna on sen leiponut yksinomaan teidän tähtenne.
— Siinä tapauksessa täytynee minun maistaa sitä, hymyili rouva Allan ja otti itselleen paksun kolmikulmaisen viipaleen. Samoin tekivät pastori ja Marilla.
Rouva Allan vei lusikallisen sitä suuhunsa, ja hänen syödessään saivat hänen kasvonsa sangen merkillisen ilmeen. Mutta hän ei sanonut sanaakaan, vaan nakersi edelleen. Marilla huomasi ilmeen ja kiiruhti maistamaan kaakkua.
— Mitä Herran nimessä olet pannut kaakkuun, lapsi? huudahti hän.
— Olen tehnyt täsmälleen ohjeitten mukaan, Marilla, huusi Anna tuskaisin ilmein. — Oi, eikö se ole sellaista kuin sen pitäisi?
— Pitäisi? Se maistuu inhottavalta. Rouva Allan, laskekaa lusikkanne pois! Anna, maista itse! Mitä maustetta olet käyttänyt?
— Vaniljaa, sanoi Anna kasvot tummanpunaisina, sitten kun hän oli maistanut kaakkua. — Vain vaniljaa! Oi, Marilla, vika täytyy olla leivinpulverissa. Minulla oli koko ajan epäilykseni —
— Leivinpulverissa? Oh — ei varmastikaan! Mene hakemaan se vanilja, jota käytit.