— Rakas pikku ystäväni, ei sinun pidä maata ja itkeä tuolla tavoin, sanoi hän, aivan hämmästyneenä nähdessään Annan punaiset, pöhöttyneet kasvot. — Sehän oli vain naurettava erehdys, joka olisi voinut sattua kenelle tahansa.
— Oh, ei, minun se tietenkin piti olla, joka teki sellaisen erehdyksen, sanoi Anna avuttomana. — Ja tarkoitukseni oli laittaa kaakusta niin erinomaisen herkullista ja hyvää teille, rouva Allan.
— Tiedän sen kyllä, kultaseni. Ja voin vakuuttaa sinulle, että pidän sinun ystävällisyyttäsi ja kilttiä aikomustasi aivan yhtä suuressa arvossa, kuin jos tuo erehdys olisi jäänyt tekemättä. Nyt et saa enää itkeä, vaan tule minun kanssani alas ja näytä minulle puutarhasi. Neiti Cuthbert on sanonut minulle, että sinulla on oma pieni sarkasi. Haluaisin mielelläni nähdä sen, sillä kukat huvittavat minua kovin.
Anna salli vietävän itsensä jälleen alas ja lohdutettavan, ja oli oikea onnen potkaus, että rouva Allan oli sellainen kiltti ja sydämellinen ihminen. Ei puhuttu enää sanaakaan kaakusta, ja vieraiden mentyä huomasi Anna, että hänellä oli ollut hauskempi iltapäivä kuin olisi voinut toivoakaan, huomioonottaen tuon kauhean tapauksen.
Hän huoahti kuitenkin syvään.
— On sentään ihana asia, Marilla, tieto siitä, että huomenna on uusi päivä, jolloin ei vielä ole ehtinyt tehdä tuhmuuksia.
— Arvaan, ettei päivä ole ehtinyt vielä kulua kovinkaan pitkälle, kun sinä taas olet tehnyt temppusi, sanoi Marilla. — En ole koskaan nähnyt sinun vertaistasi, pikku Anna.
— Ei, sen kyllä tiedän, sanoi Anna nöyrästi. — Mutta oletteko pannut merkille erään seikan, joka on oikein ilahuttavaa, Marilla? En tee koskaan samaa tuhmuutta kahta kertaa.
— En voi huomata, että sillä olisi paljon voitettu, kun sinä kuitenkin aina ja alituisesti keksit uusia.
— On toki — eikö Marilla ymmärrä? Täytyyhän olla raja kaikille niille tuhmuuksille, joita ihminen voi tehdä, ja kun olen tehnyt ne kaikki, niin on siinä piste ja päätös. Se on sentään hyvin lohdullinen ajatus.