— Niin, mene nyt joka tapauksessa ja anna piikkisikakaakku oikealle sialle, sanoi Marilla. — Se ei kelpaa kenellekään inhimilliselle olennolle — ei edes Jerry Buotelle.
XXII.
ANNA SAA TEEKUTSUN.
— No sen sanon, että silmäsi säihkyvät tänään! sanoi Marilla, kun Anna juuri oli palannut asialta postitoimistosta. — Oletko tavannut jonkun uuden sukulaissielun?
Iloinen kiihtymys antoi leimansa koko Annan olemukselle, säteili hänen silmissään, loisti jokaisessa piirteessä. Hän oli tullut tanssien mäkeä ylös, eläväisenä ja hilpeänä kuin pieni ilmanhengetär elokuunillan lempeässä auringonpaisteessa ja uuvuttavissa varjoissa.
— En, Marilla, mutta mitä te arvelette? Minut on pyydetty teelle pappilaan huomenna iltapäivällä! Rouva Allan on jättänyt tämän kirjeen minulle postitoimistoon. Katsohan sitä, Marilla! "Neiti Anna Shirley, Vihervaara". Tämä on ensimäinen kerta, kun minua koskaan on sanottu neidiksi. Se vasta joltain tuntuu, Marilla saa uskoa!… Tämän kirjeen tahdon aina säilyttää kalleimpien aarteitteni joukossa.
— Rouva Allan kertoi minulle, että hän aikoi kutsua kaikki oman pyhäkoululuokkansa lapset vuoron perään teelle, sanoi Marilla, joka otti tämän ihmeellisen tapauksen tyynin mielin vastaan. — Älä nyt ole niin kauheasti touhuissasi, lapsi! Koeta oppia ottamaan asiat tyynemmin!
Mutta jos Anna olisi voinut oppia ottamaan asiat tyynesti, olisi hänen pitänyt ensin muuttaa luontonsa. Herkkine, vilkkaine luonteenlaatuineen hän otti vastaan elämän sekä surut että ilot kolminkertaisella kiihkeydellä. Marilla ymmärsi tämän, ja se herätti hänessä eräänlaista levottomuutta; hän aavisti, että tulevat vastoinkäymiset kohtaisivat häntä raskaina, ja hänellä ei ollut vielä täysin selvillä, että tuossa suhteellisesti yhtä suuressa nauttimis- ja iloitsemiskyvyssä piilisi täysin riittävä määrä vastapainoa.
Marilla katsoi sentähden velvollisuudekseen koettaa juurruttaa Annaan tyyntä ja hillittyä tasaisuutta — mielentila, joka oli yhtä vieras hänen luonteelleen kuin puron laineella kisailevalle auringonsäteelle. Mutta tähän asti olivat ponnistukset olleet, se hänen täytyi surulla tunnustaa, miltei hedelmättömiä. Jos joku toive tai kauan haudottu suunnitelma raukesi tyhjiin, vajosi Anna "epätoivon kuiluun". Jos se meni täytäntöön, liiteli hän autuaitten asuinsijoilla. Marilla oli melkein alkanut lakata toivomasta, että hän konsanaan voisi muuttaa tämän omituisen ja huikentelevaisen pikku olennon siksi olennoltaan säyseäksi ja käytökseltään aina moitteettomaksi mallitytöksi, jollaista hän mielellään kuvaili mielessään. Mutta hän ei olisi liioin koskaan uskonut, että hän sydämensä sisimmässä sopukassa piti paljon enemmän Annasta sellaisena kuin hän oli.
Sinä iltana Anna meni nukkumaan mykkänä murheesta sen vuoksi, että Matthew oli sanonut, että tuuli oli kääntynyt koilliseen ja että hän pelkäsi seuraavana päivänä saatavan sadetta. Poppelien suhina talon ympärillä vaivasi häntä, se muistutti niin elävästi rapisevia sadepisaroita, ja merenlahden kaukainen, kumea pauhina, jota hän tavallisesti ihastuneena kuunteli, aaltojen tyrskeen alituisesti nousevan ja laskevan poljennon valtaamana, tuntui hänestä nyt ennustavan vain myrskyä ja rajusäätä pikku tytölle, joka erikoisesti toivoi kaunista ilmaa. Anna makasi ja ajatteli, ettei huomispäivä koskaan koittaisi.