Hyvänen aika — olemmeko nyt pian kotona? Minä olen sekä iloinen että pahoillani. Olen pahoillani siksi että tämä ajaminen on ollut niin hauskaa, ja on aina ikävää, kun hauskuus on lopussa. Voihan tulla jotain vielä hauskempaa jäljestäpäin, mutta ei maksa vaivaa olla liian varma siitä… Se on ollut ainakin minun kokemukseni. Mutta ah — kuinka iloinen olen saadessani tulla kotiin! Minullahan ei koskaan ole ollut todellista kotia, niin pitkälle kuin voin muistaa taaksepäin. Nyt minulla on taas tuo outo tunne sydänalassa…
He olivat nyt sivuuttaneet mäen korkeimman kohdan. Heidän alapuolellaan levisi pienoinen järvi, joka näytti melkein joelta, niin pitkulainen ja polveileva se oli. Sen yli vei silta, ja sillalta ja pikku järven alemmasta päätekohdasta käsin, jossa keltaisenruskea hiekkaharjanne erotti sen toisella puolen olevasta tummansinisestä merenlahdesta, lepäsi vesi peilikirkkaana muunnellen mitä hienoimmissa värivivahteissa orvokinsinisestä vaaleanpunaiseen ja himmeän vihertävään ja muihin leppoisiin värisointuihin, joille ei vielä ole mitään nimiä keksitty.
Sillan vastakkaiselle puolelle pujottelihe järvi tuuheiden mänty- ja vaahterametsikköjen keskeen ja päilyili tummanvälkkyvänä niiden leijailevien varjojen alla. Siellä täällä kumartui villiluumupuu ulos rantajyrkänteeltä kuin nuori tyttö, joka seisoo varpaillaan voidakseen katsella omaa kuvaansa. Pieni harmaa tupa pilkisti valkeitten omenapuitten välistä ylempää rinteeltä, ja vaikka ei ollut vielä aivan pimeä, tuikki valo sen eräästä ikkunasta.
— Se on Barryn lammikko, sanoi Matthew.
— Uh, miten ruma nimi. Minä annan sille nimen — odottakaahan — Tumma, päilyvä aallokko. Se on niin kaunis, että oikein selkäpiitäni karmii… Karmiiko teidän selkäpiitänne koskaan?
Matthew mietti.
— Kuinkas muuten, kyllä sellaista sattuu… Minun selkäpiitäni aivankuin karmii, kun näen noita inhoittavia valkoisia matoja, joita matelee kurkkupenkeissä. Nuo vätykset ovat ilettävimpiä itikoita, mitä tiedän.
— Se on sitten toisenlaista karmimista, se… Sillä onhan aika suuri erotus matojen ja tumman, päilyväaaltoisen järven välillä. Miksi muut ihmiset sanovat sitä Barryn lammikoksi?
— Luultavasti sen vuoksi, että herra Barry asuu tuolla ylhäällä pienessä talossa. Hänen talonsa nimi on Mäntymäki. Ellei tuo tiheä viidakko olisi aivan sen takana, voitaisiin Vihervaara nähdä täältä. Nyt menemme sillan yli, ja sitten kääntyy tie, joten meillä on vielä hyvä taival jäljellä.
— Onko herra Barrylla pikku tyttöjä? Niin, ei nyt niin kauhean pieniä — suunnilleen minun ikäisiäni?