— Minun täytyy tehdä se. Kunniani on kyseessä, sanoi Anna juhlallisesti. — Kävelen kattoparrua pitkin, Diana, tai menetän henkeni pelissä. Jos ruhjoudun kuoliaaksi, niin saat sinä helmisormukseni.
Anna kiipesi tikapuita ylös henkeä pidättävän hiljaisuuden vallitessa, saapui viimein kattoparrulle, oikaisihe ja sai verrattain tukevan jalansijan. Sitten hän alotti kulkunsa, tietoisena siitä, että hän oli epämiellyttävän ylhäällä ilmassa ja ettei katonharjalla kävelemisessä ollut kovinkaan suurta apua mielikuvituksesta. Hänen onnistui kuitenkin ottaa useita askelia, ennenkuin onnettomuus tapahtui. Mutta äkkiä hän horjahti, kadotti tasapainonsa, kompastui ja putosi. Hän pyöri pitkin päivänpaahtamaa kattoa ja keikahti siitä alas, suoraan läpi kiemurtelevien villiviiniköynnösten muodostaman vyhdin — kaikki tämä ennenkuin kauhistunut katsojapiiri ennätti päästää ilmoille yhteisen kauhun huudon.
Jos Anna olisi vierinyt alas katolta sille puolen, josta hän oli noussut ylös, on luultavaa, että Diana heti paikalla olisi tullut helmisormuksen perijäksi. Mutta onneksi hän putosi toiselle puolen, jossa katto kallistui niin pitkälle eteisenrappusten ylitse, ettei sieltä putoaminen ollut läheskään yhtä vaarallista. Mutta kun Diana ja muut tytöt hurjan kauhun vallassa olivat syöksyneet talon ympäri — kaikki muut paitsi Ruby Gillis, joka seisoi kuin maahan naulattuna ja sitten puhkesi suonenvedontapaiseen itkuun — niin löysivät he joka tapauksessa Annan makaamassa aivan kalpeana ja hervotonna alasriistettyjen villiviiniköynnösten jätteitten keskellä.
— Anna, oletko kuollut? kirkaisi Diana ja heittäytyi polvilleen ystävänsä viereen. — Oi Anna, rakkahin Anna, sano minulle vain yksi ainokainen sana ja kerro minulle, oletko kuollut.
Kaikkien tyttöjen suureksi helpotukseksi, eritoten Josie Pyen, joka, vaikka häneltä katsottiin puuttuvan mielikuvitusta, kuitenkin hengessä suurella kauhulla näki olevansa kaikiksi ajoiksi merkittynä siksi tytöksi, joka oli syypää Anna Shirleyn ennenaikaiseen ja traagilliseen kuolemaan, nousi Anna istumaan hämmentynein ilmein ja vastasi epävarmalla äänellä:
— En, Diana, en ole kuollut, mutta luulen olevani tunnoton.
— Mistä paikasta? nyyhkytti Carrie Sloane. — Oi mistä, rakas pikku
Anna?
Ennenkuin Anna ennätti vastata, ilmaantui rouva Barry näyttämölle. Nähdessään hänet koetti Anna nousta jaloilleen, mutta vaipui jälleen takaisin päästäen pienen surkean valituksen.
— Mikä on hätänä? Mitä kohtaa olet loukannut? kysyi rouva Barry.
— Nilkkaani, voivotti Anna. — Ah, Diana kulta, mene ja etsi isäsi käsiisi ja pyydä häntä kantamaan minut kotiin. Tunnen, etten voi kulkea sinne jaloillani. Ja olen varma siitä, etten kykene hyppimään niin pitkää matkaa yhdellä jalalla, koska Jane ei äsken jaksanut hyppiä edes puutarhan ympäri.