Marilla oli ulkona hedelmäpuittensa joukossa ja poimi kulhoon kesäomenia, kun hän näki herra Barryn vaeltavan portaan yli ja ylös mäkeä; hänen vieressään kulki rouva Barry, ja kokonainen kulkue pikkutyttöjä seurasi jälessä. Sylissään hän kantoi Annaa, jonka pää velttona lepäsi hänen olkaansa vasten.
Tällä hetkellä Marilla näki näyn. Se kauhun vihlaisu, joka juuri nyt kävi läpi hänen sydämensä, teki hänelle selväksi, mitä Anna vähitellen oli alkanut hänelle merkitä.
Hän olisi myöntänyt, että hän piti Annasta, niin, olipa suorastaan kiintynyt häneen. Mutta tällä hetkellä, kun hän mielettömänä ryntäsi mäkeä ylös, ymmärsi hän, että Anna oli hänelle rakkainta maailmassa.
— Herra Barry, mitä hänelle on tapahtunut? läähätti hän kalpeampana ja kiihtyneempänä kuin tuo järkevä ja ymmärtäväinen Marilla oli ollut moneen maailman aikaan.
Anna itse nosti päätään ja vastasi:
— Älkää olko huolissanne, Marilla! Menin katonharjalle ja keikahdin alas. Luulen nyrjäyttäneeni nilkkani. Mutta, Marilla, olisinhan voinut taittaa niskani. Täytyy nähdä joka asiassa valoisa puoli.
— Minun olisi pitänyt ymmärtää, että sinä keksisit jotain sen tapaista, kun annoin sinun mennä kutsuihin, sanoi Marilla, joka huolimatta keventymisen tunteestaan ei voinut luopua ärtyisestä äänestään. — Kantakaa hänet sisään, herra Barry, ja laskekaa hänet sohvalle. Varjelkoon, luulenpa, että tyttö on pyörtynyt.
Se oli totta. Jalkaparassaan tuntemansa tuskan valtaamana Anna oli vaipunut onnelliseen tiedottomuuden tilaan.
Matthew, joka kiireesti kutsuttiin vainiolta, lähetettiin heti lääkäriä hakemaan. Tämä saapui aikanaan ja teki sen huomion, että vahinko oli suurempi kuin alussa luultiin. Annan nilkka oli murtunut.
Kun Marilla myöhemmin illalla meni ylös vinttikamariin, jossa kalpeat tytönkasvot erottautuivat vuoteen tyynyjä vasten, tervehti häntä valittava ääni: