— Enkö Marillan mielestä ole hyvin säälittävä?
— Se oli oma syysi, sanoi Marilla, vetäen käärekaihtimen alas ja sytyttäen lampun.
— Niin, juuri sen vuoksi teidän pitäisikin minua sääliä, sanoi Anna; juuri tuo ajatus, että se on oma syyni, saattaa kaiken tuntumaan niin kauhean ikävältä. Jos olisin voinut syyttää jotakuta muuta, niin olisi heti tuntunut melkolailla helpommalta. Mutta mitä Marilla itse olisi tehnyt, jos toinen tyttö olisi seisonut ja kiusotellut teitä ja sanonut, että ette uskaltaisi mennä katonharjalle?
— Olisin antanut hänen kiusotella vaikka varhaiseen aamuun asti ja itse pysynyt kiinteällä maalla. Sellaisia hullutuksia! sanoi Marilla.
Anna huokasi.
— Niin, kas Marillalla on sellaista sielunvoimaa!… Mutta sitä ei ole minulla. Tunsin, etten voinut sietää kuulla Josie Pyen sanovan "äh — sinä et uskalla!" Hän olisi pöyhkeillyt ikuisesti, jos hän olisi ollut oikeassa… Ja luulen saaneeni siksi tuntuvan rangaistuksen, ettei Marillan tarvitse olla niin hirveän vihainen minulle. Ei ole todellakaan lainkaan hauskaa pyörtyä. Ja teki kauhean kipeätä, kun tohtori asetti paikoilleen nilkkani. En voi kävellä kuuteen, seitsemään viikkoon, ja yhtä kauan viipyy, ennenkuin saan nähdä uuden opettajattaren. Kun voin mennä kouluun, ei hän ole enää uusi. Ja Gil— kaikki luokalla ehtivät minusta edelle… Oi, olen sentään kovien koettelemusten alainen olento… Mutta koetan kestää kaiken urhoollisesti, kun vain Marilla ei ole minulle vihainen.
— En toki, lapsi kulta, en ole sinulle vihainen, sanoi Marilla. — Sinä olet säälittävä, siitä ei ole epäilystäkään, mutta kuten sanottu, saat kun saatkin syyttää itseäsi. Kas niin, koeta syödä vähän illallista.
— Nyt kaikki mielikuvitukseni tulee hyvään tarpeeseen, sanoi Anna. — Kuvittelen maatessani koko joukon hauskoja asioita… Mitä tekevät ihmiset, joilla ei ole lainkaan mielikuvitusta, kun he taittavat jalkansa, Marilla?
Annalla oli täysi syy siunata leikittelevää mielikuvitustaan monta kertaa niiden ikävien ja yksitoikkoisten seitsemän viikon aikana, jotka nyt seurasivat. Hän ei ollut sentään jätetty yksinomaan sen varaan. Hänellä oli monta, jotka tulivat häntä tervehtimään, eikä ainoatakaan päivää kulunut, ilman että yksi tai useampia koulutyttöjä pistäytyi jättämässä hänelle kukkia ja kirjoja ja kertomassa hänelle "tapahtumista", joita sattui Avonlean nuorisomaailmassa.
— Kaikki ovat olleet niin ystävällisiä ja kilttejä, Marilla, huokasi Anna hyvillä mielin sinä päivänä, jolloin hän ensi kerran voi nilkuttaa lattian yli. — Ei ole kovinkaan hauskaa olla vuoteenomana, mutta sillä on kuitenkin valoisat puolensa, Marilla. Huomaa, miten moni ystävä muistaa. Ajatelkaas, että itse pyhäkoulun johtaja on ollut minua katsomassa, ja hän on tosiaankin hyvin hieno ja ystävällinen… Kadun nyt, että olen moittinut hänen rukousten lukemistapaansa. Olen varma siitä, että hän tarkoittaa niitä, vaikka hänelle on tullut tavaksi lukea niitä, ikäänkuin hän ei tarkoittaisi. Siitä tavasta hän kyllä voisi päästä, jos hän vain hiukan näkisi vaivaa…