— Jos minulla olisi Alice Bellin köyrynenä, niin… Ai, nyt olin sanomaisillani jotain ilkeätä, ja kuten tiedät, pidän nykyään herttaista rouva Allania esikuvanani. Lisäksi vertasin Alicen nenää omaani, ja siinä tein turhamaisesti. Pelkään ajattelevani liian paljon nenääni senjälkeen kun joku kauan sitten sanoi, että se oli oikein laatuunkäypä, kun ei sen ympärillä vain olisi ollut niin paljon kesakkoja… Mutta se ei kai liioin ole nenän vika. Oi, Diana, katsoppas, tuolla on kaniini! Sen voi aina mainita aineessa. Minun mielestäni metsät todellakin ovat yhtä ihania talvella kuin kesälläkin Ne ovat valkeita ja äänettömiä, ikäänkuin lepäisivät nukuksissa ja näkisivät kauniita unia.
— Niin, siitä aineesta en ole niin peloissani, kun se tulee, huokasi Diana. — Suoriudun kyllä metsästä, mutta se aine, joka meidän on jätettävä maanantaina, on hirveä. Kuinka neiti Stacy voi vaatia meitä itse keksimään ja sommittelemaan kertomuksen?
— Oh, se nyt ei liene mikään vaikea temppu, sanoi Anna.
— Niin, sen kyllä kelpaa, jolla on mielikuvitusta, sanoi Diana — Mutta mitä sinä tekisit, jos olisit syntynyt ilman sitä? Sinulla on kai aineesi jo valmiina, arvaan minä?
Anna nyökkäsi, innokkaasti ponnistellen ollakseen näyttämättä liian tyytyväiseltä. Mutta hänen vaivannäkönsä epäonnistui täydellisesti.
— Kirjoitin sen viime maanantai-iltana. Sen nimi on "Mustasukkainen kilpakosija" eli "Kuolemassa yhdistetyt". Luin sen eilen Marillalle, ja hän sanoi sen olevan hirveätä pötyä. Sitten luin sen Matthew'lle, ja hän sanoi, että se oli sekä kaunis että liikuttava… Sellaisesta arvostelusta minä pidän. Se on hyvin surullinen ja mielenkiintoinen kertomus — itkin itse sitä kirjoittaessani. Siinä kerrotaan kahdesta kauniista nuoresta tytöstä nimeltä Cordelia Montmorency ja Geraldine Seymour, jotka asuivat samassa kylässä ja olivat hyvin kiintyneitä toisiinsa. Cordelia oli komea tumma kaunotar, jonka ohimoita kruunasi sysimusta tukka ja jolla oli synkästi salamoivat silmät. Geraldine oli ihana vaalea neito, jolla oli hiukset kuin kehrättyä kultaa ja sametinpehmeät, purppuranhohteiset silmät.
— En ole koskaan nähnyt ketään, jolla olisi purppuranväriset silmät, sanoi Diana epäillen.
— En minäkään. Minä keksin ne. Tahdoin saada jotain — ikäänkuin vähän tavatonta… Geraldinella oli myöskin alabasteriotsa. Nyt olen päässyt selville siitä, mitä alabasteriotsa on. Oppia ikä kaikki. Tietää niin paljon enemmän kolmetoistavuotiaana kuin ollessaan kaksitoistavuotias.
— No, kuinka Cordelian ja Geraldinen kävi? kysyi Diana, joka alkoi olla oikein huvitettu mainittujen naisten kohtaloista.
— Niin, näetkös — he kehittyivät kauneudessa rinnakkain, kunnes täyttivät kuusitoista vuotta. Silloin tuli Bertram de Vere heidän kotikyläänsä ja rakastui kauniiseen Geraldineen. Hän pelasti Geraldinen hengen, kun eräänä päivänä hänen vaunujaan vetävä hevonen pillastui, ja Geraldine pyörtyi hänen käsivarsilleen, ja hän kantoi hänet kotiin kolmen peninkulman matkan — sillä vaunut, näetkös, olivat pirstoutuneet sirpaleiksi. Oli hyvin vaikeata kuvata kosimista, sillä minulla ei ollut mitään esikuvaa.