XXVII.
TURHAMAISUUDEN RANGAISTUS.
Eräänä iltana huhtikuun lopulla kulki Marilla kotiin ompeluseuran kokouksesta, ja tunne siitä, että talvi viimeinkin oli ohi, synnytti hänessä sellaisen mielihyvän ja toivehikkuuden mielialan, jota kevät ei milloinkaan ole herättämättä sekä vanhoissa ja surullisissa että nuorissa ja hilpeissä.
Marillan mieleen ei juolahtanut panna tunteitaan ja ajatuksiaan minkään tarkemman erittelyn alaisiksi. Hän kulki luultavasti siinä uskossa, että hän ajatteli ompeluseuraa ja sen lähetyskassaa ja sakariston uutta mattoa, mutta näiden mietteitten takana oli miellyttävä tunne punertavista pelloista, jotka häämöittivät kalpeaan purppuraan vivahtavan usvan peitossa laskevan auringon alla, mäntyjen pitkistä, suipoista varjoista, jotka laskeutuivat niitylle joen toisella puolen, liikkumattomista vaahteroista tummanpunaisille, paisuvine nuppuineen peilikirkkaan metsäjärven ympärillä, yleisestä heräämisestä ulkona näkyväisessä maailmassa ja voimakkaasti sykkivästä elämästä mustanharmaassa mullassa. Kevään väkevät siivenlyönnit kohisivat yli maan, ja Marillan tyynet ja vakaat askeleet tulivat iloisemmiksi ja keveämmiksi kevättunnelman vaikutuksesta.
Hänen katseensa lepäsi hellänä pienessä tuvassa, omassa kodissa, joka pilkotti puiden lehtiverkon lomitse ja jonka ikkunoiden kimaltelevista ruuduista auringonpaiste heijastui. Ja jouduttaessaan askeliaan pitkin kosteata oikotietä, ajatteli Marilla, kuinka hauska oli tietää, että kotona odotti iloisesti räiskyvä takka ja somasti katettu teepöytä kolkon autiuden asemasta, joka oli häntä vastassa ennen maailmassa, ennenkuin Anna oli tullut Vihervaaralle.
Voi niinmuodoin hyvin ymmärtää, että kun Marilla astui keittiöönsä ja näki lieden kuolleena ja mustana, sekä Annan olevan tipotiessään, niin hän tunsi sangen suurta pettymystä ja tyytymättömyyttä. Hän oli antanut Annalle määräyksen laittaa varmasti teen kuntoon kello viideksi, ja nyt hänen täytyi kiiruhtaa riisumaan yltään toiseksi paras pukunsa ja itse panemaan pöytään tuo pieni ateria, ennenkuin Matthew tulisi takaisin peltotöistä.
— Tahdonpa puhua jonkun sanan nuoren neidin kanssa, kun hän tulee kotiin, sanoi Marilla tuikeasti veistäessään uuninsytykelastuja ja tuhlasi tähän työhön suurempaa tarmoa kuin tarkoin otettuna oli tarpeen. Matthew oli tullut sisään ja istui kärsivällisenä nurkassa odotellen teetään.
— Hän on tietysti ulkona ja juoksentelee Dianan kanssa tai sepittää juttuja tai harjoittelee vuorokeskusteluja, omistamatta ajatustakaan kellolle tai velvollisuuksilleen. Tästä täytyy tosiaankin tulla loppu. En välitä siitä, että rouva Allan sanoo, että hän on älykkäin ja hauskin lapsi mitä hän milloinkaan on tavannut. Sehän on mahdollista, mutta kaikella on oma aikansa. Ja hän on niin täynnä päähänpistoja, ettei koskaan tiedä, minkä muodon ne saavat seuraavalla kerralla… Kas niin, nythän sanon aivan samaa, mitä en millään ehdolla tahtonut kuulla Rakel Lynden suusta päivällä ompeluseurassa. Annalla on monta vikaa, sen tiedän minä parhaiten, mutta Rakel Lynde arvostelisi itse enkeli Gabrieliakin, jos hän asuisi täällä Avonleassa.
Olen oikein mielissäni siitä, että rouva Allan nousi Annaa puoltamaan; muuten pelkään, että Rakel ja minä olisimme törmänneet yhteen kaikkien läsnäollessa… Mutta Annalla ei missään tapauksessa ole lupaa juosta talosta, kun minä kerran sanoin hänelle, että hänen olisi pysyttävä kotona ja pidettävä huolta töistä. Tottelemattomaksi ja epäluotettavaksi en ole todellakaan koskaan häntä huomannut tähän saakka, niin että tämä oli oikein ikävää…
— Niin, sellaistahan se on… sanoi Matthew, joka oli kärsivällinen ja ymmärtäväinen ja ennen kaikkea nälkäinen ja katsoi viisaimmaksi antaa Marillan päästää kiihtyneet tunteensa purkautumaan. Aika ja kokemus olivat opettaneet hänelle, että hän suoritti käsillä olevan työnsä paljon nopeammin, jos hän rauhassa sai marista ja jurista. — Ehkä sinä olet liian äkkipikainen tuomiossasi, Marilla. Älä sano häntä tottelemattomaksi, ennenkuin tiedät, kuinka asia on. Ehkä tämän voi hyvin selittää…