— Hän ei ole täällä, vaikka käskin hänen pysyä kotona, vastasi
Marilla. — Sitä laiminlyöntiä hänen lienee sangen vaikea selittää.
Mutta että sinä asettuisit hänen puolelleen, Matthew, sen voi
tietysti arvata etukäteen.
Oli tullut pimeä, kun illallinen viimeinkin oli pöydässä, ja vieläkään ei näkynyt mitään Annaa juosta viilettämässä portaan yli ja pitkin polkua, hengästyneenä ja katuvaisin mielin laiminlyötyjen velvollisuuksiensa vuoksi. Marilla pesi astiat ja pani ne pois tuiman näköisenä. Sitten hän tarvitsi kynttilää kellariin mennäkseen ja hän meni ylös itäiseen vinttikamariin hakemaan sitä, joka tavallisesti oli Annan pöydällä. Sytytettyään sen hän kääntyi ympäri ja — huomasi Annan itsensä vuoteella pitkällään, kasvot haudattuina tyynyihin.
— Siunaa ja varjele, sanoi hämmästynyt Marilla, oletko nukkunut,
Anna?
— En, kuului tukahtuneesti tyynyjen keskeltä.
— Oletko sitten sairas? kysyi Marilla huolissaan mennen vuoteen ääreen.
Anna sukelsihe vielä syvempään tyynyihin, ikäänkuin hän ainaiseksi tahtoisi väistyä jokaisen kuolevaisen katseilta.
— Ah en… Mutta kiltti Marilla, menkää tiehenne älkääkä katsoko minuun. Olen niin epätoivoinen, etten koskaan enää tule iloiseksi, ja minulle on yhdentekevää, kuka pääsee ensimäiseksi luokalla tai kirjoittaa parhaat aineet tai saa laulaa pyhäkoulukuorossa tämän jälkeen… Ne ovat pikkuasioita, jotka eivät enää merkitse minulle mitään, sillä minä en kai enää koskaan voi mennä mihinkään… Urani on katkaistu. Marilla kiltti, menkää tiehenne älkääkä katsoko minuun!
— En ymmärrä tätä niin hitustakaan! sanoi ällistynyt Marilla. —
Lapsi kulta, mikä sinua vaivaa? Mitä hullutuksia olet taas tehnyt?
Nouse heti ylös ja kerro minulle. Heti, kuuletko! Mitä tämä kaikki
merkitsee?
Anna liukui alas vuoteelta ja seisoi avuttomana lattialla.
— Katsokaa minun tukkaani, Marilla, kuiskasi hän. Marilla totteli, kohotti kynttilää ja katsoi tutkivasti Annan tukkaa, joka raskaina kimppuina laskeutui hänen selkäänsä. Se oli kieltämättä sangen omituisen näköinen.