— Lapsukainen, mitä maailmassa olet tehnyt tukallesi? Sehän on viheriä!
Niin, viheriäksi sitä kai olisi lähinnä voinut sanoa, jos väri olisi sellainen, että sille voi antaa nimeä — merkillinen, samea pronssinvihreä vivahdus, jossa siellä täällä näkyi juovia alkuperäisestä punaisesta väristä, mitkä yhä enemmän lisäsivät kaameata vaikutusta. Ei koskaan elämässään Marilla ollut nähnyt mitään samalla kertaa niin koomillista ja surkeata kuin Annan tukka tällä hetkellä.
— Niin, se on viheriä, vaikeroi Anna. — Luulin, ettei mikään voisi olla niin paha kuin punainen tukka. Mutta nyt tiedän, että viheriä tukka on kymmenen kertaa pahempi… Oi, Marilla, teillä ei ole aavistusta, kuinka rajattoman onneton minä olen…
— Minulla ei ole aavistusta, kuinka sinä olet tullut tähän kurjuuteen, mutta nyt on tarkoitukseni ottaa siitä selvä, sanoi Marilla. — Tule heti alas keittiöön — täällä ylhäällä on liian kylmä — ja kerro minulle, mitä olet tehnyt. Olen todellakin viime aikoina odottanut jotain. Et ole tehnyt mitään kommellusta kahteen kuukauteen ja sehän on luonnotonta ajan mittaan. Mitä ihmeessä olet tehnyt tukallesi?
— Olen värjännyt sen.
— Värjännyt sen! Värjännyt tukan! Mutta Anna — etkö ymmärtänyt, että se oli pahoin tehty?
— Kyllä, tiesin kyllä sen olevan vähän pahasti, myönsi Anna. — Mutta ajattelin, että olkoon vain pahasti, kunhan vain pääse n punaisesta tukastani… Muuten, Marilla, aioin olla niin äärettömän kiltti muissa suhteissa, että toinen kyllä korvaisi toista…
— Vai niin, sanoi Marilla. — Niin, kultaseni, jos minä nyt olisin katsonut maksavan vaivaa värjätä tukkani, niin olisin ainakin valinnut säädyllisen värin. Minä en olisi värjännyt sitä viheriäksi.
— Tarkoitukseni ei ollut värjätä sitä viheriäksi, Marilla, vakuutti Anna kyynelsilmin. — Jos tein pahasti, niin tahdoin ainakin jotain hyötyä siitä… Hän sanoi, että se tekisi tukkani kauniin sysimustasi — hän vakuutti sen minulle aivan varmasti. Kuinka olisin voinut epäillä hänen sanojaan, Marilla? Tiedän, miltä tuntuu, kun ei uskota sanoihin… Ja rouva Allan on sanonut, ettei ole oikeutta epäillä kenenkään ihmisen rehellisyyttä, ennenkuin on varmat todisteet siitä, että hän ei puhu totta… Nyt minulla on todistus — viheriä tukka on kai kylliksi, uhuu!… Mutta minulla ei ollut sitä silloin, ja uskoin sokeasti joka ainoan sanan, minkä hän lausui…
— Kuka hän? Kenestä sinä puhut?