— Kaupustelijasta tietenkin, joka oli täällä nyt iltapäivällä. Ostin häneltä värin.
— Anna, Anna — kuinka usein olenkaan sanonut sinulle, ettet koskaan saa laskea sisään ketään noita kuljeskelevia italialaisia. Heillä ei ole täällä mitään tekemistä.
— Ah, en toki laskenut häntä sisään. Muistin kyllä, mitä Marilla on sanonut minulle, ja siksi menin ulos, lukitsin tarkoin oven jälkeeni ja katselin hänen tavaroitaan ulkona kivipaadella. Hän ei muuten ollutkaan italialainen — hän oli Saksan juutalainen. Hänellä oli selässä suuri laatikko täynnä hyvin hauskoja tavaroita, ja hän kertoi minulle, että hän teki niin kovasti työtä saadakseen kokoon niin paljon rahoja, että hän voisi hakea tänne vaimonsa ja lapsensa Saksasta. Hän puhui heistä niin tunteellisesti, että se liikutti sydäntäni, ja minulle tuli sellainen halu ostaa häneltä jotain ollakseni avullisena niin hyvässä tarkoituksessa…
Kuinka olikaan, sattui silmääni hiusväriä sisältävä pullo. Kaupustelija sanoi, että se taatusti värjäsi kaikenlaiset hiukset kauniin sysimustiksi ja ettei se lähtenyt pestessä. Vilauksessa näin itselläni ihanan sysimustan tukan, ja kiusaus oli vastustamaton… Mutta pullo maksoi seitsemänkymmentäviisi senttiä, ja minulla oli jälellä vain viisikymmentä senttiä kananpoikarahoistani. Luulen, että kaupustelijalla oli hyvä sydän, sillä hän sanoi, että koska ostaja olin minä, niin hän myisi pullon viidestäkymmenestä sentistä, ja se oli aivan samaa kuin antaa se lahjaksi. Silloin ostin sen, ja niinpian kuin hän oli mennyt, tulin tänne ylös ja aukaisin pullon ja sivelin väriä tukkaani vanhalla hiusharjalla; aivan niinkuin painetussa käyttöohjeessa sanotaan. Käytin koko pullollisen, ja oi, Marilla kun näin sen hirveän värin, jonka tukkani sai voiteesta, kaduin, sen saatte uskoa, Marilla, niin kauheasti sitä, että olin tehnyt niin pahasti… Ja olen katunut koko ajan siitä pitäen…
— Niin, olkoon tämä nyt sinulle varoitukseksi, sanoi Marilla ankarasti, niin että näet, mihin turhamaisuus voi viedä, Anna. Niin, taivas tietää, mitä me nyt sinulle teemme… Aluksi on kai parasta pestä sitä kovasti ja katsoa, mitä apua siitä on.
Anna kaatoi nyt pesuvatinsa täyteen lämmintä vettä ja hankasi tukkaansa kaikin voimin sekä viheriäsuovalla että saippualla. Mutta vaikka kiertävän kaupustelijan luotettavuus yleensä oli epäilyksen alainen — yhdessä suhteessa hänen vakuutuksensa pitivät sen mitä olivat luvanneet. Pronssin vihreä väri oli lujassa kuin kallio eikä lähtenyt enempää kuin alkuperäinen punainenkaan olisi lähtenyt.
— Oi, Marilla, mitä minä teen? huusi Anna itkien ääneen. — Tätä en kestä. Ihmiset ovat kyllä unohtaneet, kuinka minä olen tehnyt tuhmuuksia muissa tilaisuuksissa — kun panin tuskialieventäviä tippoja piikkisikakaakkuun ja kun tarjosin Dianalle rypäleviiniä ja hyökkäsin rouva Lynden kimppuun… Mutta tätä he eivät tule koskaan unohtamaan. Oi, kuinka Josie Pye nauraakaan! Marilla, minä en koskaan uskalla näyttäytyä Josie Pyelle. Oi, minä olen onnettomin tyttö Prinssi Edvardin saarella.
Annan onnettomuutta kesti koko viikon ajan. Tämän ajan kuluessa hän ei mennyt minnekään ja pesi ja hankasi tukka parkaansa joka päivä. Diana oli ainoa, jolle tämä synkkä salaisuus uskottiin, mutta hän lupasi juhlallisesti olla siitä koskaan puhumatta, ja tämän lupauksensa hän piti rikkomatta. Viikon lopussa sanoi Marilla varmalla äänellä:
— Se ei hyödytä mitään, Anna. Tämä väri, jos mikään, pitää… Meidän on leikattava sinun tukkasi, sitä ei voi auttaa. Et voi näyttäytyä ihmisille tuon näköisenä.
Annan huulet vapisivat, mutta hän ymmärsi, että Marilla oli oikeassa.
Tuskallisesti huoahtaen hän meni hakemaan saksia.