— Olkaa hyvä ja leikatkaa se heti, Marilla, niin se on tehty. Ah, minä tunnen, että sydämeni on murtunut… Tämä oli niin proosallinen onnettomuus, tässä ei ole hitustakaan mielenkiintoa tai romantiikkaa… Kirjoissa tytöt menettävät hiuksensa vaikeissa kuumetaudeissa tai myyvät ne rahasta saadakseen rahoja johonkin jaloon tarkoitukseen, ja jos minä olisin kadottanut tukkani sillä tavoin, en olisi surrut puoliksikaan niin paljon… Mutta eihän ole kerrassaan mitään mieltä ylentävää siinä ajatuksessa, että on pakotettu leikkaamaan tukkansa sen vuoksi, että on värjännyt sen hirvittävällä värillä… Tulen itkemään koko ajan, kun sitä leikataan.
Anna toteuttikin tämän aikeensa, mutta myöhemmin, kun hän meni ylös huoneeseensa ja katsoi itseään peilistä, teki hän sen epätoivon tyyneydellä. Marilla oli tehnyt työnsä perinpohjaisesti, mutta oli ollutkin välttämätöntä leikata tukka aivan päätä myöten. Tulos ei ollut pukeva — lievimmin sanottuna. Anna käänsi heti peilin seinää vasten.
— En koskaan, koskaan katso peiliin, ennenkuin tukkani on kasvanut, sanoi hän kiihkeästi.
Mutta sitten hän yhtäkkiä käänsi jälleen peilin oikein päin.
— Kyllä, sen teen. Sillä tavoin teen katumusta ja parannusta siitä, että olen ollut niin ilkeä… Katselen itseäni joka kerta, kun tulen ylös huoneeseeni ja tarkastelen oikein, kuinka ruma olen. En koskaan luullut, että olin turhamainen tukkani vuoksi, mutta nyt tiedän, että kuitenkin olin, vaikka se oli punainen, juuri siksi että se oli pitkä ja paksu ja kiharainen. Seuraavalla kerralla sattuu kai jotain nenälleni.
Annan lyhyeksi leikattu tukka herätti suurta huomiota koulussa seuraavana maanantaina, mutta hänen äärettömäksi huojennuksekseen ei kukaan arvannut oikeata syytä, ei edes Josie Pye, joka ei kuitenkaan ollut sanomatta Annalle, että hän oli oikean linnunpelättimen näköinen.
— En vastannut mitään, kun Josie sanoi tuon minulle, uskoi Anna samana iltana Marillalle, joka loikoi sohvalla vaikean päänsärkykohtauksen jälkeen. — Sillä minä arvelin, että se olisi osa rangaistustani ja että minun pitäisi kestää se kärsivällisesti. On ikävää kuulla, että on linnunpelättimen näköinen, ja minulla oli kieleni päässä jotain vastaukseksi… Mutta minä pidätin sen — annoin hänelle vain musertavan katseen, ja sitten annoin hänelle anteeksi. Tästä lähtien koetan koko kykyni mukaan olla kiltti, enkä välitä ensinkään kauneudesta… Diana sanoi, että kun tukkani alkaa kasvaa taas, sidon mustan samettinauhan pääni ympäri ja laitan ruusukkeen toiselle puolen. Siitä tulee varmasti hyvin pukeva… Puhelen ehkä liiaksi, Marilla? Onko päänne hyvin kipeä?
— Pääni on nyt parempi. Mutta iltapäivällä se oli kauhean kipeä. Nämä kohtaukset ovat alkaneet esiintyä yhä useammin — pelkään, että minun on puhuttava jonkun lääkärin kanssa. Mitä tulee sinun pakinaasi, niin otan sen nykyään tyynesti, olen tottunut siihen.
Marillan kielellä se merkitsi, että hän kuunteli sitä mielellään.